Ministeri Katri Kulmuni
haki apua
esiintymisjännitykseensä ja siitä aiheutuvaan puheilmaisun
kangerteluun.
Sama vika monella rahikaisella. Kokemusta on. Aina olen kärsinyt
jännityksestä, mutta olen ratkaissut sen sillä menettelyllä,
johon voimistelunopettajani Erkki Raassina koulussa totutti: jos pukkihypyssä tuli
päälleen alas, opettaja määräsi, että siitä vain hyppäämään
heti uudestaan, ettei jää kammo päälle. Tämä toimii
muunkinlaisessa esiintymisessä – tulta päin.
Kouluun liittyy minunkin esiintymisjännitys. Koska olin kansakoulun ekalla luokalla paras laulaja, jouduin kevätjuhlassa esittämään yksinlaulun juhlasalissa, joka oli täynnä oppilaita ja vanhempia. Se tuntui hienolta, mutta sitten meni pieleen, kun yhdessä korken äänen kohdassa minulta tuli sellainen kiekaisu eli ”kukko”. Se oli hävettävää, mutta en silti eronnut koulusta. Sen jälkeen esimerkiksi laulunkokeet luokan edessä olivat aina pienen elämäni suurimmat kammotukset. En silloin tiennyt, että kymmenen vuoden kuluttua M.A. Numminen kiekuisi juuri samalla tavalla ja että se olisi hienoa.
Nämä samat pelkotilat jatkuivat koko koulunkäynnin ajan. Esitelmät luokan edessä olivat karmeita tilanteita. Aina niistä jotenkin keplottelin, esimerkiksi kerran viemällä luokkaan kaitafilmiprojektorin, jolla näytin isän ottamia filmejä moottoriurheilukilpailuista, jolloin esitelmäni peittyi siihen, kun kaikkien kiinnostus kohdistui filmiin.
Aikuisena selvitin tämän jännityksen voimistelunopettajan neuvomalla tavalla. Eikä siinä pitkään tarvinnut treenata, kun homma hoitui ilman konsulttien apua. Rytmiradiossa tein pari vuotta suorina lähetyksinä puhe- ja musiikkiohjelmaa Hattukauppa sivukadulla ja Ysiysi-paikallisradiossa Kantapöytä-haastatteluohjelmaa Juhani Vainion kanssa. Kaksi kertaa olin myös Riitta Väisäsen Kymppitonnissa sekä kerran Jyrki Otilan ja Reijo Salmisen Kolmosvisassa yhdessä Timo Taulon kanssa. Tähän jälkimmäiseen kyllä menimme Timpan kanssa Torvi-ravintolan ja kahden kossun kautta, sillä ohjelma tehtiin viereisessä Pikkuteatterissa. Vuoden 1991 eduskuntavaalien alla olin muutamissa keskustelutilaisuuksissa juontajana jne.
Kaikkeen vaan tottuu. Lyhyen kaupunginvaltuustourani aikana kävin kaksi kertaa puhujapöntössä ja Reipas Lahden puheenjohtajana 1990-luvulla olin toistuvasti radiossa ja muutaman kerran Urheiluruudussa, mutta taaskaan ei mitään ongelmia. Viimeksi kuitenkin jännitys palasi, kun pitkästä aikaa piti puhua yleisölle eläkkeellelähtötilaisuudessani, eikä puhe onnistunut alkuunkaan, mikä johtui siitä, että en ollut useampaan vuoteen pitänyt yllä tätä taitoa.
Rutiini siis auttaa kaikessa. Vanha vitsi hirressä roikkumisen ensimmäisestä päivästä pitää paikkansa, ja kyllä voi kuvitella, että Katri Kulmunikin oli aika paniikissa ensimmäisissä isoissa tilanteissa valtiovarainministerinä. Mutta nyt veikkaan, että olisimme Katrin kanssa yhtä rentoja vaikkapa karaokessa. Katri laulaisi Sun ei tarvii pelätä enää ja minä bravuurini Rentun ruusun.
kari.naskinen@gmail.com
Kouluun liittyy minunkin esiintymisjännitys. Koska olin kansakoulun ekalla luokalla paras laulaja, jouduin kevätjuhlassa esittämään yksinlaulun juhlasalissa, joka oli täynnä oppilaita ja vanhempia. Se tuntui hienolta, mutta sitten meni pieleen, kun yhdessä korken äänen kohdassa minulta tuli sellainen kiekaisu eli ”kukko”. Se oli hävettävää, mutta en silti eronnut koulusta. Sen jälkeen esimerkiksi laulunkokeet luokan edessä olivat aina pienen elämäni suurimmat kammotukset. En silloin tiennyt, että kymmenen vuoden kuluttua M.A. Numminen kiekuisi juuri samalla tavalla ja että se olisi hienoa.
Nämä samat pelkotilat jatkuivat koko koulunkäynnin ajan. Esitelmät luokan edessä olivat karmeita tilanteita. Aina niistä jotenkin keplottelin, esimerkiksi kerran viemällä luokkaan kaitafilmiprojektorin, jolla näytin isän ottamia filmejä moottoriurheilukilpailuista, jolloin esitelmäni peittyi siihen, kun kaikkien kiinnostus kohdistui filmiin.
Aikuisena selvitin tämän jännityksen voimistelunopettajan neuvomalla tavalla. Eikä siinä pitkään tarvinnut treenata, kun homma hoitui ilman konsulttien apua. Rytmiradiossa tein pari vuotta suorina lähetyksinä puhe- ja musiikkiohjelmaa Hattukauppa sivukadulla ja Ysiysi-paikallisradiossa Kantapöytä-haastatteluohjelmaa Juhani Vainion kanssa. Kaksi kertaa olin myös Riitta Väisäsen Kymppitonnissa sekä kerran Jyrki Otilan ja Reijo Salmisen Kolmosvisassa yhdessä Timo Taulon kanssa. Tähän jälkimmäiseen kyllä menimme Timpan kanssa Torvi-ravintolan ja kahden kossun kautta, sillä ohjelma tehtiin viereisessä Pikkuteatterissa. Vuoden 1991 eduskuntavaalien alla olin muutamissa keskustelutilaisuuksissa juontajana jne.
Kaikkeen vaan tottuu. Lyhyen kaupunginvaltuustourani aikana kävin kaksi kertaa puhujapöntössä ja Reipas Lahden puheenjohtajana 1990-luvulla olin toistuvasti radiossa ja muutaman kerran Urheiluruudussa, mutta taaskaan ei mitään ongelmia. Viimeksi kuitenkin jännitys palasi, kun pitkästä aikaa piti puhua yleisölle eläkkeellelähtötilaisuudessani, eikä puhe onnistunut alkuunkaan, mikä johtui siitä, että en ollut useampaan vuoteen pitänyt yllä tätä taitoa.
Rutiini siis auttaa kaikessa. Vanha vitsi hirressä roikkumisen ensimmäisestä päivästä pitää paikkansa, ja kyllä voi kuvitella, että Katri Kulmunikin oli aika paniikissa ensimmäisissä isoissa tilanteissa valtiovarainministerinä. Mutta nyt veikkaan, että olisimme Katrin kanssa yhtä rentoja vaikkapa karaokessa. Katri laulaisi Sun ei tarvii pelätä enää ja minä bravuurini Rentun ruusun.
kari.naskinen@gmail.com
