Kun Ingmar Bergman riitautui
verottajan kanssa, hän muutti 1976 Saksaan, jossa asui ja
työskenteli seitsemän vuotta. Myöhemmin syytteet veronkierrosta
peruttiin. Sen verran vaikeaa
oleskelu Münchenissä kuitenkin oli, että siellä hän ohjasi vain
kaksi elokuvaa. Syyssonaattikin
valmistui
tuona aikana, mutta sen Bergman kävi tekemässä Norjassa.
Käärmeenmunan
Bergman
teki Saksassa pääasiassa englanninkielisenä, ja hänen ainoa
varsinainen saksalainen elokuvansa saksalaisten näyttelijöiden
kanssa on Marionettien
elämästä
(1980).
Ingmar Bergman on kriisiytyneiden avioliittojen kuvaajana yksi suorasukaisimmista taiteilijoista. Teatterin puolelta samaan sarjaan voi laskea ainakin Edward Albeen ja Tennessee Williamsin. Marionettien elämästä on eräänlainen jatko televisiolle tehdystä 6-osaisesta sarjasta Kohtauksia eräästä avioliitosta (1973), josta tuli myös lyhempi versio teatterielokuvana. ”Marionetteina” ovat aviopari Peter ja Katarina Egerman, jotka ovat mukana jo tv-sarjassa, mutta eivät päähenkilöinä. Teemat ovat tuttuja Bergmanin monesta muusta avioliittoelokuvasta, mutta poikkeavaa on se, että tämän elokuvan käsikirjoitukseen hän ei projisoinut omia ongelmiaan. Näyttelijöinä ovat Robert Atzorn ja Christine Buchegger.
Kun perehdyin näiden elokuvien taustoihin, tuli esille mielenkiintoinen yksityiskohta tv-sarjan käsikirjoittamisesta. Bergman kertoi, että Fårön saarella asuessaan hänestä oli tullut kova televisionkatsoja, kun siellä ei muuhun harrastamiseen ollut mahdollisuuksia. Hän katsoi joka ilta sääennustukset, ajankohtaisraportit ja usein myös musiikki- ja tanssiohjelmia. Kevään ja alkukesän aikana 1972 hän kirjoitti siellä Kohtauksia eräästä avioliitosta, mutta tauon kirjoittamiseen aiheuttivat jääkiekon MM-kisat Prahassa, jossa Tshekkoslovakia voitti, Neuvostoliitto oli toinen ja Ruotsi kolmas.
Televisiota varten hän kirjoitti myös Marionettien elämästä. Se on ankara kuvaus varsinkin Peterin kurimuksesta. Alkuperäisessä käsikirjoituksessa Peter ampui Baijerin pääministerin Franz Josef Straussin (CSU), mutta lopulta murhan kohteeksi tuli ilotalon nainen. Mielessään Peter kuvittelee tappavansa vaimonsa, mutta päätyy kuitenkin toisenlaiseen ratkaisuun. Murhaan ei varsinaisesti näytä olevan mitään syytä, mutta kun on elämässään täydellisessä umpikujassa, kaikenlaiset ratkaisut tulevat mieleen. Viina, huumeet ja seksi ovat pakoteitä – itsemurhakin, mutta siihen ei kantti riitä, vaikka parempi olisi ollut. Elokuvan esitti tv:ssä Zweites Deutsches Fernsehen.
Peter käy tutun psykiatrin vastaanotolla, mutta ei auta. Avioliitto on pelkkä nimike, ja jokin muu vetelee naruista. Jonkinlainen törmäys on välttämättä edessä. Lopulta Peter nähdään vankimielisairaalassa, jossa hän nukkuu ilmeisesti lapsuudestaan tutun nallekarhun kanssa ja joka aamu petaa vuodettaan tiptopkuntoon puoli tuntia. Näin nämä Bergmanin elokuvista tutut lapsuuden traumat tulevat taas esille, mutta kun Bergman sanoi, ettei Peterin hahmossa ole mitään hänen omasta elämästään, niin sekin todentuu aivan lopussa: Peter on osapäivähomo, joka ei pysty elämään normaalia elämää. Mutta miksi murha? Heterofobiako?
Tämänkin elokuvan pääkuvaajana oli Sven Nykvist. Hän sanoi, että Bergman teki eron elokuvan ja television välillä: ”Hänen televisiolle tekemänsä elokuvat eivät ole elokuvia televisiolle, vaan tv-elokuvia.” Näin katsojan kannalta ero on ainakin siinä, että Bergmanin tv-elokuvat tapahtuvat tiukasti sisätiloissa, ovat eräänlaisia kamarinäytelmiä. Bergmanin itsensä esittämiä erottavia tekijöitä en ole osannut löytää.
Fannyn ja Alexanderin (1982) Bergman teki 5-osaiseksi tv-sarjaelokuvaksi ja kolme tuntia pitkäksi teatterielokuvaksi.
”Pitkä tv-versio oli tärkein. Teatterilevitys oli välttämätön, mutta ei ensisijainen asia”, sanoi Bergman.
kari.naskinen@gmail.com
Ingmar Bergman on kriisiytyneiden avioliittojen kuvaajana yksi suorasukaisimmista taiteilijoista. Teatterin puolelta samaan sarjaan voi laskea ainakin Edward Albeen ja Tennessee Williamsin. Marionettien elämästä on eräänlainen jatko televisiolle tehdystä 6-osaisesta sarjasta Kohtauksia eräästä avioliitosta (1973), josta tuli myös lyhempi versio teatterielokuvana. ”Marionetteina” ovat aviopari Peter ja Katarina Egerman, jotka ovat mukana jo tv-sarjassa, mutta eivät päähenkilöinä. Teemat ovat tuttuja Bergmanin monesta muusta avioliittoelokuvasta, mutta poikkeavaa on se, että tämän elokuvan käsikirjoitukseen hän ei projisoinut omia ongelmiaan. Näyttelijöinä ovat Robert Atzorn ja Christine Buchegger.
Kun perehdyin näiden elokuvien taustoihin, tuli esille mielenkiintoinen yksityiskohta tv-sarjan käsikirjoittamisesta. Bergman kertoi, että Fårön saarella asuessaan hänestä oli tullut kova televisionkatsoja, kun siellä ei muuhun harrastamiseen ollut mahdollisuuksia. Hän katsoi joka ilta sääennustukset, ajankohtaisraportit ja usein myös musiikki- ja tanssiohjelmia. Kevään ja alkukesän aikana 1972 hän kirjoitti siellä Kohtauksia eräästä avioliitosta, mutta tauon kirjoittamiseen aiheuttivat jääkiekon MM-kisat Prahassa, jossa Tshekkoslovakia voitti, Neuvostoliitto oli toinen ja Ruotsi kolmas.
Televisiota varten hän kirjoitti myös Marionettien elämästä. Se on ankara kuvaus varsinkin Peterin kurimuksesta. Alkuperäisessä käsikirjoituksessa Peter ampui Baijerin pääministerin Franz Josef Straussin (CSU), mutta lopulta murhan kohteeksi tuli ilotalon nainen. Mielessään Peter kuvittelee tappavansa vaimonsa, mutta päätyy kuitenkin toisenlaiseen ratkaisuun. Murhaan ei varsinaisesti näytä olevan mitään syytä, mutta kun on elämässään täydellisessä umpikujassa, kaikenlaiset ratkaisut tulevat mieleen. Viina, huumeet ja seksi ovat pakoteitä – itsemurhakin, mutta siihen ei kantti riitä, vaikka parempi olisi ollut. Elokuvan esitti tv:ssä Zweites Deutsches Fernsehen.
Peter käy tutun psykiatrin vastaanotolla, mutta ei auta. Avioliitto on pelkkä nimike, ja jokin muu vetelee naruista. Jonkinlainen törmäys on välttämättä edessä. Lopulta Peter nähdään vankimielisairaalassa, jossa hän nukkuu ilmeisesti lapsuudestaan tutun nallekarhun kanssa ja joka aamu petaa vuodettaan tiptopkuntoon puoli tuntia. Näin nämä Bergmanin elokuvista tutut lapsuuden traumat tulevat taas esille, mutta kun Bergman sanoi, ettei Peterin hahmossa ole mitään hänen omasta elämästään, niin sekin todentuu aivan lopussa: Peter on osapäivähomo, joka ei pysty elämään normaalia elämää. Mutta miksi murha? Heterofobiako?
Tämänkin elokuvan pääkuvaajana oli Sven Nykvist. Hän sanoi, että Bergman teki eron elokuvan ja television välillä: ”Hänen televisiolle tekemänsä elokuvat eivät ole elokuvia televisiolle, vaan tv-elokuvia.” Näin katsojan kannalta ero on ainakin siinä, että Bergmanin tv-elokuvat tapahtuvat tiukasti sisätiloissa, ovat eräänlaisia kamarinäytelmiä. Bergmanin itsensä esittämiä erottavia tekijöitä en ole osannut löytää.
Fannyn ja Alexanderin (1982) Bergman teki 5-osaiseksi tv-sarjaelokuvaksi ja kolme tuntia pitkäksi teatterielokuvaksi.
”Pitkä tv-versio oli tärkein. Teatterilevitys oli välttämätön, mutta ei ensisijainen asia”, sanoi Bergman.
kari.naskinen@gmail.com
