Otsikko
ei tautitilanteen suhteen ole vielä oikea, mutta minulle on, sillä
eilinen elokuvissakäynti oli ensimmäinen lähes kolmeen kuukauteen.
Pienessä elokuvateatterissa järjestely oli sellainen, että joka
toinen penkkirivi oli käytössä ja niillä kullakin pystyi istumaan
vain joka neljännellä penkillä. Edes elokuvan alettua ei pimeässä
päässyt siis vaihtamaan istumaan vierekkäin rakkaimpansa kanssa,
joten eilen ei voinut elokuvissa pussailla.
Onneksi elokuva oli mukava, Klaus Härön Elämää kuoleman jälkeen. Se on elämäkerrallinen kertomus siitä, kun hänen ollessaan 23-vuotias äiti kuoli keuhkosyöpään. Pääosassa on kuitenkin isä, jolle puolison kuolema oli kova paikka, ja sellaiseksi sen teki varsinkin hänen siskonsa ja anoppinsa hössötys ja siitä syntynyt hässäkkä.
Siis kuitenkin mukava elokuva. Niin on. Vaikka aihe on tällainen, on isän vuorosanailu sisarensa ja anoppinsa kanssa niin vakavan hauskaa, että Härön tavoite tehdä raskaasta aiheesta osin koominen onnistuu erinomaisesti. On vaikea puhua oikeista asioista, kun tärkeämpää on valmistautua hautajaisten jälkeiseen muistotilaisuuteen. Mitä siellä tarjotaan? Isää ei paljon kiinnosta. Iänikuista voileipäkakkua hän ei sinne halua, mutta entäs leivät, tuleeko niistä kukaan täyteen. Isälle nämä asiat eivät ole oleellisia, joten siskolleen hän ihmettelee, että pitääkö vieraiden hautajaisissa tulla täyteen. Jos pitää, niin keitetään sitten puuroa.
Tämä on ensimmäinen elokuva, johon Härö teki itse käsikirjoituksen. Myönteinen yllätys hänen aikaisemman tuotantonsa tuntien on, että nyt ei huuhailla Jumalasta, vaan ihmisen kuolemisesta ja surusta. Elokuvan nimi ei siis viittaa ”kuolemanjälkeiseen elämään”, vaan kuolleen ihmisen läheisten elämään tämän kuoleman jälkeen.
Pääosassa on näyttelijä-muusikko Peik Stenberg, joka esittää erinomaisesti niitä tuntemuksia, joita surullinen tilanne on synnyttänyt. Mutta kenen suru on? Pitääkö kilpailla siitä, kuka suree eniten ja kuka lähettää hienoimmat kukat? Entä tarvitseeko eniten surevien välittää pätkän vertaa siitä, miten ja kuinka paljon muut surevat? Yksi ongelma on, että isä ei osaa tuoda tuntemuksiaan julki edes pojalleen. Tilanne menee solmuun, kun aina joku sanoo jotain väärin.
Poikaa esittää Martin Paul. Kolmas ”päähenkilö” elokuvassa on isän pieni pakettiauto, alle neljä metriä pitkä Toyota Lite-Ace (vm. -81), jossa etuovien lisäksi on oikealla puolella tavaratilaan avautuva liukuovi. Klaus Härölle tällainen herneenvihreä auto on tärkeä muisto nuoruudesta. Takana ei ollut penkkiä, mutta etuistuin oli rekisteröity kolmelle. Elokuvassa ei näy, mutta Härö on kertonut, että kun perhe tuolla autolla liikkui, äiti istui keskellä. Nyt keskimmäinen penkki on tyhjä.
Onneksi elokuva oli mukava, Klaus Härön Elämää kuoleman jälkeen. Se on elämäkerrallinen kertomus siitä, kun hänen ollessaan 23-vuotias äiti kuoli keuhkosyöpään. Pääosassa on kuitenkin isä, jolle puolison kuolema oli kova paikka, ja sellaiseksi sen teki varsinkin hänen siskonsa ja anoppinsa hössötys ja siitä syntynyt hässäkkä.
Siis kuitenkin mukava elokuva. Niin on. Vaikka aihe on tällainen, on isän vuorosanailu sisarensa ja anoppinsa kanssa niin vakavan hauskaa, että Härön tavoite tehdä raskaasta aiheesta osin koominen onnistuu erinomaisesti. On vaikea puhua oikeista asioista, kun tärkeämpää on valmistautua hautajaisten jälkeiseen muistotilaisuuteen. Mitä siellä tarjotaan? Isää ei paljon kiinnosta. Iänikuista voileipäkakkua hän ei sinne halua, mutta entäs leivät, tuleeko niistä kukaan täyteen. Isälle nämä asiat eivät ole oleellisia, joten siskolleen hän ihmettelee, että pitääkö vieraiden hautajaisissa tulla täyteen. Jos pitää, niin keitetään sitten puuroa.
Tämä on ensimmäinen elokuva, johon Härö teki itse käsikirjoituksen. Myönteinen yllätys hänen aikaisemman tuotantonsa tuntien on, että nyt ei huuhailla Jumalasta, vaan ihmisen kuolemisesta ja surusta. Elokuvan nimi ei siis viittaa ”kuolemanjälkeiseen elämään”, vaan kuolleen ihmisen läheisten elämään tämän kuoleman jälkeen.
Pääosassa on näyttelijä-muusikko Peik Stenberg, joka esittää erinomaisesti niitä tuntemuksia, joita surullinen tilanne on synnyttänyt. Mutta kenen suru on? Pitääkö kilpailla siitä, kuka suree eniten ja kuka lähettää hienoimmat kukat? Entä tarvitseeko eniten surevien välittää pätkän vertaa siitä, miten ja kuinka paljon muut surevat? Yksi ongelma on, että isä ei osaa tuoda tuntemuksiaan julki edes pojalleen. Tilanne menee solmuun, kun aina joku sanoo jotain väärin.
Poikaa esittää Martin Paul. Kolmas ”päähenkilö” elokuvassa on isän pieni pakettiauto, alle neljä metriä pitkä Toyota Lite-Ace (vm. -81), jossa etuovien lisäksi on oikealla puolella tavaratilaan avautuva liukuovi. Klaus Härölle tällainen herneenvihreä auto on tärkeä muisto nuoruudesta. Takana ei ollut penkkiä, mutta etuistuin oli rekisteröity kolmelle. Elokuvassa ei näy, mutta Härö on kertonut, että kun perhe tuolla autolla liikkui, äiti istui keskellä. Nyt keskimmäinen penkki on tyhjä.
Klaus Härö syntyi Porvoossa 1971, kaupungin keskustan länsipuolella maaseudulla, koska Helsinkiin oli matkaa 45 kilometriä. Ensimmäistä kertaa kuulin, että suomenruotsalaiset eivät puhuneet Helsingforsista, vaan lyhyemmin Hooforsista.
kari.naskinen@gmail.com
