Parin viime viikon aikana olen
katsonut myös C moren ja Viasatin elokuvakanavia. Pääosin tarjonta
on kevyttä tai väkivaltaista viihdettä, mutta on löytynyt muutama
kunnollinenkin elokuva. Suomessa aikaisemmin esittämätön Mig
äger ingen (2013) on Kjell-Åke
Anderssonin ohjaama
elokuva Åsa
Linderborgin samannimisestä
romaanista, joka ilmestyi 2008 suomennettunakin: Minua
ei omista kukaan. Se
on kertomus Åsan omasta elämästä Västeråsissa
sen
jälkeen, kun äiti jätti hänet kahden isän kanssa. Isä
oli alkoholisti ja Åsan äiti löysi paremman elämän toisaalla.
Åsan äiti jätti miehelleen erikoisella perustelulla: hän sääli
miestä niin paljon, että antoi tälle kalleimpansa.
Åsa Linderborg (s. 1968) on kirjailijana ja toimittajana vahvasti vasemmistolainen. Filosofian tohtoriksi hän väitteli Uppsalan yliopistossa 2001 aiheesta ”Ruotsin sosiaalidemokraattien historiankirjoitus ideologisena voimavarana”. Itse hän on kuitenkin demareista vasemmalla sitoutuneena isovanhempiensa ja vanhempiensa luokkaan. Nämä asiat ovat paljon esillä myös kirjassa ja elokuvassa.
Åsan äiti toimi kommunistisen Vasemmistopuolueen kansanedustajana ja Åsan mies Leif Andersson oli idealistinen kommunisti, joka kuitenkin peitteli aatettaan, koska niin pääsi helpommalla. Hän ei uskaltanut käyttää edes punaisia kuulakärkikyniä leimautumisen takia, mutta kyllä hän joka tapauksessa oli Säpon kirjoissa, koska oli naimisissa tunnetun kommunistiperheen tyttären kanssa.
Kirjassa ja elokuvassa henkilöiden nimet on muutettu, mutta Åsa Linderborg on sanonut henkilöiden olevan suoraan hänen elämästään. Mikael Persbrandt kovana työmiehenä ja alkoholistina on loistava, ja vaikka en tietenkään ole kaikkia Persbrandtin elokuvia nähnyt, niin tämä roolisuoritus on huippu. Isän ja pienen tyttären keskustelut kansankodin pienessä sivukuplassa ovat hykerryttäviä. Isä selittää tytölle, että aidossa kommunismissa ei ole valtioidenvälisiä rajoja, eikä rahaa tarvita, koska jokainen saa tarvitsemansa ilmankin.
Ihannevaltio on toistaiseksi Kuuba. Eletään siis 1970-luvun alkupuolta, ja isän unelma on matkustaa tyttärensä kanssa Kuubaan, jossa ei riistäjiä ole, toisin kuin Ruotsissa: ”Minä leimaan itseni sisään Asealle kolme minuuttia yli seitsemän ja teen töitä kuusi yli neljään. Raadan kuin eläin kahdeksan tuntia ja saan palkan neljästä. Loput Wallenberg panee omaan taskuunsa. Sen kummempaa se ei ole.”
Oman palkkansa isä panee niin hyvin menemään, että Kuubaankin tutustaan vain karttapallon avulla. Eikä hajua muidenkaan haaveiden toteutumisesta. Kun Åsa kuudennella luokalla ollessaan kirjoittaa ainevihkoonsa isältä omaksumiaan utopianäkemyksiä luokattomasta yhteiskunnasta, opettaja kutsuu vanhemmat koululle moitittavaksi Åsan vääränlaisista ajatuksista.
Pahinta oli kuitenkin isän ryyppääminen. Selvinpäin isä oli täydellisen hyvä. Rahapula oli, välillä sähkötkin menivät poikki maksamattoman laskun takia, mutta elämä sujui ja yh-perheen arki toimi onnellisena, kunnes taas tuli se perjantaipullon aika. Teini-ikäisenä Åsa tekikin lopulta ratkaisun ja muutti äidin uuden perheen luo. Senjälkeisestä elämästä ei elokuvassa enää kerrota, vaan hypätään ajassa eteenpäin Åsan tohtoriksi valmistuumiseen ja Åsan uudelleen lähentymiseen isän kanssa. Tuossa vaiheessa isä oli jo saanut potkut 37 työvuoden jälkeen, mutta sitten oli tapahtunut myös raitistuminen ja hän tapasi myöhemmin kaksi lapsenlastaankin.
Elokuva on hellä ja surullinen. Se on suuri rakkaudentunnustus isälle, joka yritti elää tyttärelleen ja unelmilleen, mutta ei osannut. Kenellä nämä elokuvakanavat nyt näkyvät, kannattaa tämä elokuva etsiä, kun niitähän esitetään useampaan kertaan eri kellonaikoihin. Tästä yhteiskunnallisesta kansankotiteemasta ovat vastaavanlaisia kriittisiä elokuvia Bo Widerbergin Korppikortteli (1963) ja Ådalen 31 (1969), joissa tarkastellaan 1930-lukua.
kari.naskinen@gmail.com
Åsa Linderborg (s. 1968) on kirjailijana ja toimittajana vahvasti vasemmistolainen. Filosofian tohtoriksi hän väitteli Uppsalan yliopistossa 2001 aiheesta ”Ruotsin sosiaalidemokraattien historiankirjoitus ideologisena voimavarana”. Itse hän on kuitenkin demareista vasemmalla sitoutuneena isovanhempiensa ja vanhempiensa luokkaan. Nämä asiat ovat paljon esillä myös kirjassa ja elokuvassa.
Åsan äiti toimi kommunistisen Vasemmistopuolueen kansanedustajana ja Åsan mies Leif Andersson oli idealistinen kommunisti, joka kuitenkin peitteli aatettaan, koska niin pääsi helpommalla. Hän ei uskaltanut käyttää edes punaisia kuulakärkikyniä leimautumisen takia, mutta kyllä hän joka tapauksessa oli Säpon kirjoissa, koska oli naimisissa tunnetun kommunistiperheen tyttären kanssa.
Kirjassa ja elokuvassa henkilöiden nimet on muutettu, mutta Åsa Linderborg on sanonut henkilöiden olevan suoraan hänen elämästään. Mikael Persbrandt kovana työmiehenä ja alkoholistina on loistava, ja vaikka en tietenkään ole kaikkia Persbrandtin elokuvia nähnyt, niin tämä roolisuoritus on huippu. Isän ja pienen tyttären keskustelut kansankodin pienessä sivukuplassa ovat hykerryttäviä. Isä selittää tytölle, että aidossa kommunismissa ei ole valtioidenvälisiä rajoja, eikä rahaa tarvita, koska jokainen saa tarvitsemansa ilmankin.
Ihannevaltio on toistaiseksi Kuuba. Eletään siis 1970-luvun alkupuolta, ja isän unelma on matkustaa tyttärensä kanssa Kuubaan, jossa ei riistäjiä ole, toisin kuin Ruotsissa: ”Minä leimaan itseni sisään Asealle kolme minuuttia yli seitsemän ja teen töitä kuusi yli neljään. Raadan kuin eläin kahdeksan tuntia ja saan palkan neljästä. Loput Wallenberg panee omaan taskuunsa. Sen kummempaa se ei ole.”
Oman palkkansa isä panee niin hyvin menemään, että Kuubaankin tutustaan vain karttapallon avulla. Eikä hajua muidenkaan haaveiden toteutumisesta. Kun Åsa kuudennella luokalla ollessaan kirjoittaa ainevihkoonsa isältä omaksumiaan utopianäkemyksiä luokattomasta yhteiskunnasta, opettaja kutsuu vanhemmat koululle moitittavaksi Åsan vääränlaisista ajatuksista.
Pahinta oli kuitenkin isän ryyppääminen. Selvinpäin isä oli täydellisen hyvä. Rahapula oli, välillä sähkötkin menivät poikki maksamattoman laskun takia, mutta elämä sujui ja yh-perheen arki toimi onnellisena, kunnes taas tuli se perjantaipullon aika. Teini-ikäisenä Åsa tekikin lopulta ratkaisun ja muutti äidin uuden perheen luo. Senjälkeisestä elämästä ei elokuvassa enää kerrota, vaan hypätään ajassa eteenpäin Åsan tohtoriksi valmistuumiseen ja Åsan uudelleen lähentymiseen isän kanssa. Tuossa vaiheessa isä oli jo saanut potkut 37 työvuoden jälkeen, mutta sitten oli tapahtunut myös raitistuminen ja hän tapasi myöhemmin kaksi lapsenlastaankin.
Elokuva on hellä ja surullinen. Se on suuri rakkaudentunnustus isälle, joka yritti elää tyttärelleen ja unelmilleen, mutta ei osannut. Kenellä nämä elokuvakanavat nyt näkyvät, kannattaa tämä elokuva etsiä, kun niitähän esitetään useampaan kertaan eri kellonaikoihin. Tästä yhteiskunnallisesta kansankotiteemasta ovat vastaavanlaisia kriittisiä elokuvia Bo Widerbergin Korppikortteli (1963) ja Ådalen 31 (1969), joissa tarkastellaan 1930-lukua.
kari.naskinen@gmail.com
