Neuvostoliittolainen elokuva Työpaikkaromanssi
(1977) on mainio kuvaus paitsi
otsikkoaiheestaan myös tuon ajan elämänmenosta Moskovassa ja
siellä etenkin yhdessä
valtion virastossa. Eletään
siis 70-luvun puoliväliä, jolloin ensimmäiset länsimaiset
vaikutteet alkavat jo enemmässä määrin saavuttaa
neuvostokansalaisia. Tilastovirastossa
kakkostasolle nousseella Juri Samokhvalovilla on oma autokin, peräti
Volga, jossa on hienona erikoisuutena c-kasettisoitin. Töistä
kotiin lähtiessään hän ottaa kulmikkaasta asiakirjasalkustaan
tuulilasinpyyhkimet, jos sataa, ja kiinnittää ne paikoilleen.
Joillekin toimiston rouville Jura tuo joskus
Marlboro-askeja.
Päähenkilö tässä komediassa on kuitenkin tavallinen tilastotarkastaja Anatoli Novoseltsev, vähän sellainen tuhnu talliainen, joka toivoisi ylennystä kevyenteollisuuden tilasto-osaston johtajaksi. Hän on Jurin vanha tuttu ja yksillä Jurin kotikutsuilla Anatoli yrittää varovasti vikitellä viraston päällikköä Ljudmila Kaluginaa tarkoituksella tehdä hyvä vaikutus avoinna olevan osastonjohtajan täyttämistä silmälläpitäen.
Pieleen tämä yritys tietenkin alkuun menee, sillä Ljudmila on 36-vuotias vanhapiika, lempinimeltään Juro, jonka elämään ei kuulu mitään muuta kuin työ – aamulla virastoon ennen muita ja pois vasta viimeisenä. Tästä se elokuvan perusjuoni joka tapauksessa lähtee kohti onnellista loppua, kuten helposti arvata saattaa.
Virasto on työntekijöiltään naisvoittoinen. Tästä johtuu, että vaikka aamulla töihin tullaan säntillisesti, niin ensimmäinen puoli tuntia menee meikkaamiseen. Neuvostoliitossa ei työttömyyttä ollut, joten porukkaa piisasi, eikä töitä tarvinnut painaa niska limassa. Ammattiyhdistyskomitean edustaja tälläkin työpaikalla tietenkin on, mutta hänen päätehtävänsä näyttää olevan keräysten järjestäminen, koska aina jollakin on syntymäpäivät, joku on saanut vauvan ym.
Miesten tehtävät ovat paremmin palkattuja. Elokuvassa yksi mies istuu aamusta iltaan työpöytänsä takana ja tarkkailee portaita ylös menevien naisten sääriä. Hänen virkanimikkeensä on yhteisruokalan päällikkö.
Länsimaiset vitsaukset ovat jo kuitenkin tulleet, joitakin slangisanoja on muodostunut englannin kielen pohjalta. Ljudmilan nuorekas sihteeri alkaa sitten neuvoa Ljudmilaa pukeutumaan viehkeämmin ja kävelemään naismaisen viekottelevasti, kun tämän romanttinen suhde Anatolin kanssa alkaa orastaa.
”Ei tästä tule mitään”, valittaa Ljudmila kävelyharjoituksissa. – ”Kyllä tulee”, sanoo sihteeri, ”jäniskin oppii vaikka tupakoimaan.”
Mosfilmin tuottaman elokuvan ohjaaja oli Eldar Razanova (1927 - 2015). Hän teki yli 30 elokuvaa, joista Suomessa on aiemmin nähty muutama. Näyttelijät olivat ainakin minulle ennestään tuntemattomia paitsi Ljudmilan taitavan muuntautumisroolin tehnyt Alisa Freyndlikh, joka on tuttu Andrei Tarkovskin Stalkerista (rouva Zhena Stalker). Työpaikkaromanssin tähti on kuitenkin Anatolin roolissa Andrei Myagkov, joka olemukseltaan muistuttaa Hollolan Heinäsuon kesäteatterin takavuosien komeljanttaria Heikki Manteretta.
Kun aloitin elokuvan, hieman epäilin, kun sen kesto näytti olevan 2 tuntia 40 minuuttia. Mutta eipä mitä, elokuva osoittautui niin hyväntuulisen raikkaaksi, että oksat pois. Lisäksi toimistokohtausten välillä on parin minuutin pituisia ulkokuvajaksoja Moskovasta, ja voi että sitä nostalgiaa ainakin siellä Kremlin nurkilla noihin aikoihin käyneiden kannalta. Ihan sama, jos meidän kenen tahansa kotikaupungista näkisi vastaavanlaisia, hyvätasoisia filminpätkiä yli 40 vuoden takaa.
Työpaikkaromanssin välitti netissä Helsingissä toimiva Venäjän tiede- ja kulttuurikeskus, jotka jatkaa näitä esityksiä koronakriisin aikana perjantaisin klo 18.
Päähenkilö tässä komediassa on kuitenkin tavallinen tilastotarkastaja Anatoli Novoseltsev, vähän sellainen tuhnu talliainen, joka toivoisi ylennystä kevyenteollisuuden tilasto-osaston johtajaksi. Hän on Jurin vanha tuttu ja yksillä Jurin kotikutsuilla Anatoli yrittää varovasti vikitellä viraston päällikköä Ljudmila Kaluginaa tarkoituksella tehdä hyvä vaikutus avoinna olevan osastonjohtajan täyttämistä silmälläpitäen.
Pieleen tämä yritys tietenkin alkuun menee, sillä Ljudmila on 36-vuotias vanhapiika, lempinimeltään Juro, jonka elämään ei kuulu mitään muuta kuin työ – aamulla virastoon ennen muita ja pois vasta viimeisenä. Tästä se elokuvan perusjuoni joka tapauksessa lähtee kohti onnellista loppua, kuten helposti arvata saattaa.
Virasto on työntekijöiltään naisvoittoinen. Tästä johtuu, että vaikka aamulla töihin tullaan säntillisesti, niin ensimmäinen puoli tuntia menee meikkaamiseen. Neuvostoliitossa ei työttömyyttä ollut, joten porukkaa piisasi, eikä töitä tarvinnut painaa niska limassa. Ammattiyhdistyskomitean edustaja tälläkin työpaikalla tietenkin on, mutta hänen päätehtävänsä näyttää olevan keräysten järjestäminen, koska aina jollakin on syntymäpäivät, joku on saanut vauvan ym.
Miesten tehtävät ovat paremmin palkattuja. Elokuvassa yksi mies istuu aamusta iltaan työpöytänsä takana ja tarkkailee portaita ylös menevien naisten sääriä. Hänen virkanimikkeensä on yhteisruokalan päällikkö.
Länsimaiset vitsaukset ovat jo kuitenkin tulleet, joitakin slangisanoja on muodostunut englannin kielen pohjalta. Ljudmilan nuorekas sihteeri alkaa sitten neuvoa Ljudmilaa pukeutumaan viehkeämmin ja kävelemään naismaisen viekottelevasti, kun tämän romanttinen suhde Anatolin kanssa alkaa orastaa.
”Ei tästä tule mitään”, valittaa Ljudmila kävelyharjoituksissa. – ”Kyllä tulee”, sanoo sihteeri, ”jäniskin oppii vaikka tupakoimaan.”
Mosfilmin tuottaman elokuvan ohjaaja oli Eldar Razanova (1927 - 2015). Hän teki yli 30 elokuvaa, joista Suomessa on aiemmin nähty muutama. Näyttelijät olivat ainakin minulle ennestään tuntemattomia paitsi Ljudmilan taitavan muuntautumisroolin tehnyt Alisa Freyndlikh, joka on tuttu Andrei Tarkovskin Stalkerista (rouva Zhena Stalker). Työpaikkaromanssin tähti on kuitenkin Anatolin roolissa Andrei Myagkov, joka olemukseltaan muistuttaa Hollolan Heinäsuon kesäteatterin takavuosien komeljanttaria Heikki Manteretta.
Kun aloitin elokuvan, hieman epäilin, kun sen kesto näytti olevan 2 tuntia 40 minuuttia. Mutta eipä mitä, elokuva osoittautui niin hyväntuulisen raikkaaksi, että oksat pois. Lisäksi toimistokohtausten välillä on parin minuutin pituisia ulkokuvajaksoja Moskovasta, ja voi että sitä nostalgiaa ainakin siellä Kremlin nurkilla noihin aikoihin käyneiden kannalta. Ihan sama, jos meidän kenen tahansa kotikaupungista näkisi vastaavanlaisia, hyvätasoisia filminpätkiä yli 40 vuoden takaa.
Työpaikkaromanssin välitti netissä Helsingissä toimiva Venäjän tiede- ja kulttuurikeskus, jotka jatkaa näitä esityksiä koronakriisin aikana perjantaisin klo 18.
kari.naskinen@gmail.com
