Vaikka sosiaalidemokraatit eivät
mielipidemittauksissa ole kärkipaikalla, on puolue noussut Sanna
Marinin ansiosta arvostuksessa
selvästi eturiviin. Hänen persoonansa ja esiintymisensä
miellyttävät. Esimerkiksi päälehtemme Helsingin Sanomat on
muuttanut asennettaan SDP:n johtamaan hallitukseen oleellisesti sen
jälkeen, kun Sanna Marinista tuli pääministeri. En ole leikannut
talteen lehden Sanna Marinia ja hallitusta kiitteleviä
pääkirjoituksia, mutta niitä on viime viikkoina ollut ainakin
kaksi. Lisäksi hänen suurta huomiota saanut
Yhdysvaltain-vierailunsa noteerattiin Suomessakin suuresti ja
otettiin pisteet kotiin koko Suomelle.
On tullut tämä asia esille samanaikaisesti, kun olen lukenut Helsingin yliopiston ison tutkimushankkeen tuloksia uudesta kirjasta Suomen suurin - Helsingin Sanomat 1889 – 2019 (Siltala, 2019). Siinä käydään läpi myös niitä poliittisia linjauksia, joita lehdellä on tänä pitkänä aikana ollut.
Eero Erkon aikana lehti oli keskikentän vasemmalla laidalla, mutta Eljas Erkon vahva antikommunismi vei lehteä niin oikealle, että 1951 Literaturnaja Gazeta nimitti Eljas Erkkoa ”amerikkalaisen imperialismin tärkeimmäksi sodanlietsoja-agentiksi”. Eljas Erkkoa voitiin pitää CIA:n asiamiehenä siinä kuin Urho Kekkosta KGB:n agenttina.
Aatos Erkon valtaannousun jälkeen tuli muutos ja HS alkoi kallistua vuorineuvosten harmiksi vasemmalle 1960-luvun yhteiskunnallisen vasemmistolaistumisen mukana ja ay-liikettäkin alettiin jo hieman myötäillä. Aatos Erkkokin oli silti ”American Fan”, mutta harmitteli sitä, ”miksi amerikkalaiset tekevät niin vaikeaksi sen maan rakastamisen”.
Tällä vuosituhannella HeSa on taas palannut oikeammalle, joskin lehti on edelleen ”heilunut tuulten mukana”, kuten kirjassa todetaan. Ehkä kuitenkin pätee edelleen se pääkirjoitussivun pakinoitsijan Esko Saarisen (Penninen) lausuma, että ”Eero Erkon päivistä lähtien lehti on ollut laillisuuden, liberaalisuuden ja länsimaisen elämänkäsityksen tulkki.” (HS 14.11.1959)
VARAUKSETON
TUKI KEKKOSELLE
Suomettumisen kovimpina aikoina myös HS suomettui. Aatos Erkko lähensi lehden suhteita Tamminiemeen, mikä onnistui hyvin, mutta jätti arpensa lehden toimitukseen. Kekkosen sekavuuskohtauksista tihkui tietoa silloin tällöin, mutta juttuja ei kirjoitettu, koska ei ollut lääkärintodistuksia. Kari Suomalaisen pilapiirroksissa Kekkosta ei kuitenkaan päästetty vähällä.
Vuoden 1978 vaalien alla Erkko tähdensi päätoimittaja Heikki Tikkaselle, että HS tukee varauksettomasti Kekkosta. Kun tässä oli onnistuttu tuloksellisesti, olivat seuraavana vuonna edessä HS:n 90-vuotisjuhlat Finlandia-talossa. Niiden päätähtenä oli Kekkonen, ja ettei mikään pilaisi tunnelmaa, hyllytettiin politiikantoimittaja Janne Virkkusen valmis juttu Kekkosen henkilöpalvonnasta muutamaksi kuukaudeksi.
Kun Kekkonen lopulta jäi sairauslomalle, valitsi Aatos Erkko seuraajasuosikikseen Ahti Karjalaisen. Erkon tulkinta oli, että presidentiksi pitää saada Neuvostoliitolle mieluisin ehdokas. Demariksi veikkailtu Heikki Tikkanen asettui kuitenkin vastahankaan ja julisti toimitukselle, että lehti on tässä asiassa puolueeton. Erkko manasi ja vuodatti pettymystään eri ihmisille. Mauno Koiviston tultua valituksi Erkko ennakoi Neuvostoliiton vastatoimia. Hänen mielestään edes Neuvostoliiton panssarimarssi Suomeen ei olisi nyt mahdottomuus. Sitten Erkon järkytykseksi paljastui, että hänen oman lehtensä politiikantoimitus oli kaikessa ”puolueettomuudessaan” osallistunut Karjalaisen kampittamiseen.
Jos Aatos Erkko vielä eläisi, hän olisi varmaankin Vladimir Putinin presidenttikausien jatkamisen kannalla. Vuonna 2004 Erkko oli vakuuttunut Putinista vaikeiden ongelmien keskellä: ”Länsimaissa media huutaa kuin sumusireeni, kun yksikin asia Putinista tulee esille, mutta ei sano sanaakaan silloin, kun menee hyvin.”
”Jos pitää ajatella Aatoksen poliittista kantaa, niin lähinnä demari hän oli”, sanoo kirjassa eräs Erkon luottomiehistä, mutta nimettömänä. Toisaalta ”kun on miljardi rahaa, on helppo olla demari”.
Ei Erkko silti mikään SDP:n virallisen linjan kannattaja ollut, eikä hän ollut missään kiinteissä suhteissa puolueeseen. SDP:n periaate sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen pyrkimisestä työnsi joka tapauksessa Erkkoa ja lehteä kohti SDP:tä. Siinä se raja menikin: kommunismi ei käynyt Erkolle eikä hänen lehdelleen. Vuoden 1966 eduskuntavaalien jälkeen HS tinkasi demareilta vastausta siihen, voisiko SDP alentua jopa SKDL:n kanssa hallitusyhteistyöhön. Alentuihan se.
AHTISAARI,
LIPPONEN, HALONEN
Koiviston jälkeen tasavallan presidentiksi valittiin Martti Ahtisaari, joka lukeutui Aatos Erkon kontaktiverkostoon. Tästä huolimatta Erkko oli kannattanut presidentiksi Elisabeth Rehniä. Myöhemmin samana vuonna 1994 Erkko viimeistään tajusi, että oli ollut oikeassa, kun Ahtisaari sekoili ja kompuroi Erkon tarjoamilla rapuillallisilla Sanoma Oy:n edustustiloissa Hvitträskissä. Ahtisaari oli pyytänyt puheenvuoron, noussut seisomaan ja kilauttanut lasia, mutta ei saanutkaan sanaa suustaan. Pääministeri Esko Aho ratkaisi kiusallisen tilanteen kuuluttamalla: ”Republikens President talar”; paikalla oli myös Ruotsin pääministeri Carl Bildt.
Yksi hankala vaihe HS:n toimituksen ja SDP:n välillä oli 2000-luvun alussa, kun Paavo Lipponen kieltäytyi puhumaan Helsingin Sanomille johtuen jostakin Juha Akkasen kolumnista.
”Hän ei teidän kanssanne keskustele”, viestitti Lipposen sihteeri toimituksen yhteydenottoyritykseen. Muutama vuosi myöhemmin lehden johtoportaassa alettiin vaihteeksi olla kyllästyneitä uuteen presidenttiin Tarja Haloseen, joka touhusi turhan innokkaasti kehitysyhteistyön ja ihmisoikeuksien saralla. Olikin jo ikävä Lipposta, jota suurvaltojenkin isot pojat olivat kuunnelleet. Aatos Erkko oli tästäkin toista mieltä. Hän oli peräti lahjoittanut symbolisen 1000 markan summan Tarja Halosen vaalikampanjaan.
Entä Sanna Marin? Aatos Erkko olisi ilmeisen tyytyväinen lehden komeisiin juttuihin pääministerimme YK-vierailusta ja pääkirjoitusten myönteisille kommenteille hallituksen toiminnasta.
kari.naskinen@gmail.com
On tullut tämä asia esille samanaikaisesti, kun olen lukenut Helsingin yliopiston ison tutkimushankkeen tuloksia uudesta kirjasta Suomen suurin - Helsingin Sanomat 1889 – 2019 (Siltala, 2019). Siinä käydään läpi myös niitä poliittisia linjauksia, joita lehdellä on tänä pitkänä aikana ollut.
Eero Erkon aikana lehti oli keskikentän vasemmalla laidalla, mutta Eljas Erkon vahva antikommunismi vei lehteä niin oikealle, että 1951 Literaturnaja Gazeta nimitti Eljas Erkkoa ”amerikkalaisen imperialismin tärkeimmäksi sodanlietsoja-agentiksi”. Eljas Erkkoa voitiin pitää CIA:n asiamiehenä siinä kuin Urho Kekkosta KGB:n agenttina.
Aatos Erkon valtaannousun jälkeen tuli muutos ja HS alkoi kallistua vuorineuvosten harmiksi vasemmalle 1960-luvun yhteiskunnallisen vasemmistolaistumisen mukana ja ay-liikettäkin alettiin jo hieman myötäillä. Aatos Erkkokin oli silti ”American Fan”, mutta harmitteli sitä, ”miksi amerikkalaiset tekevät niin vaikeaksi sen maan rakastamisen”.
Tällä vuosituhannella HeSa on taas palannut oikeammalle, joskin lehti on edelleen ”heilunut tuulten mukana”, kuten kirjassa todetaan. Ehkä kuitenkin pätee edelleen se pääkirjoitussivun pakinoitsijan Esko Saarisen (Penninen) lausuma, että ”Eero Erkon päivistä lähtien lehti on ollut laillisuuden, liberaalisuuden ja länsimaisen elämänkäsityksen tulkki.” (HS 14.11.1959)
VARAUKSETON
TUKI KEKKOSELLE
Suomettumisen kovimpina aikoina myös HS suomettui. Aatos Erkko lähensi lehden suhteita Tamminiemeen, mikä onnistui hyvin, mutta jätti arpensa lehden toimitukseen. Kekkosen sekavuuskohtauksista tihkui tietoa silloin tällöin, mutta juttuja ei kirjoitettu, koska ei ollut lääkärintodistuksia. Kari Suomalaisen pilapiirroksissa Kekkosta ei kuitenkaan päästetty vähällä.
Vuoden 1978 vaalien alla Erkko tähdensi päätoimittaja Heikki Tikkaselle, että HS tukee varauksettomasti Kekkosta. Kun tässä oli onnistuttu tuloksellisesti, olivat seuraavana vuonna edessä HS:n 90-vuotisjuhlat Finlandia-talossa. Niiden päätähtenä oli Kekkonen, ja ettei mikään pilaisi tunnelmaa, hyllytettiin politiikantoimittaja Janne Virkkusen valmis juttu Kekkosen henkilöpalvonnasta muutamaksi kuukaudeksi.
Kun Kekkonen lopulta jäi sairauslomalle, valitsi Aatos Erkko seuraajasuosikikseen Ahti Karjalaisen. Erkon tulkinta oli, että presidentiksi pitää saada Neuvostoliitolle mieluisin ehdokas. Demariksi veikkailtu Heikki Tikkanen asettui kuitenkin vastahankaan ja julisti toimitukselle, että lehti on tässä asiassa puolueeton. Erkko manasi ja vuodatti pettymystään eri ihmisille. Mauno Koiviston tultua valituksi Erkko ennakoi Neuvostoliiton vastatoimia. Hänen mielestään edes Neuvostoliiton panssarimarssi Suomeen ei olisi nyt mahdottomuus. Sitten Erkon järkytykseksi paljastui, että hänen oman lehtensä politiikantoimitus oli kaikessa ”puolueettomuudessaan” osallistunut Karjalaisen kampittamiseen.
Jos Aatos Erkko vielä eläisi, hän olisi varmaankin Vladimir Putinin presidenttikausien jatkamisen kannalla. Vuonna 2004 Erkko oli vakuuttunut Putinista vaikeiden ongelmien keskellä: ”Länsimaissa media huutaa kuin sumusireeni, kun yksikin asia Putinista tulee esille, mutta ei sano sanaakaan silloin, kun menee hyvin.”
”Jos pitää ajatella Aatoksen poliittista kantaa, niin lähinnä demari hän oli”, sanoo kirjassa eräs Erkon luottomiehistä, mutta nimettömänä. Toisaalta ”kun on miljardi rahaa, on helppo olla demari”.
Ei Erkko silti mikään SDP:n virallisen linjan kannattaja ollut, eikä hän ollut missään kiinteissä suhteissa puolueeseen. SDP:n periaate sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen pyrkimisestä työnsi joka tapauksessa Erkkoa ja lehteä kohti SDP:tä. Siinä se raja menikin: kommunismi ei käynyt Erkolle eikä hänen lehdelleen. Vuoden 1966 eduskuntavaalien jälkeen HS tinkasi demareilta vastausta siihen, voisiko SDP alentua jopa SKDL:n kanssa hallitusyhteistyöhön. Alentuihan se.
AHTISAARI,
LIPPONEN, HALONEN
Koiviston jälkeen tasavallan presidentiksi valittiin Martti Ahtisaari, joka lukeutui Aatos Erkon kontaktiverkostoon. Tästä huolimatta Erkko oli kannattanut presidentiksi Elisabeth Rehniä. Myöhemmin samana vuonna 1994 Erkko viimeistään tajusi, että oli ollut oikeassa, kun Ahtisaari sekoili ja kompuroi Erkon tarjoamilla rapuillallisilla Sanoma Oy:n edustustiloissa Hvitträskissä. Ahtisaari oli pyytänyt puheenvuoron, noussut seisomaan ja kilauttanut lasia, mutta ei saanutkaan sanaa suustaan. Pääministeri Esko Aho ratkaisi kiusallisen tilanteen kuuluttamalla: ”Republikens President talar”; paikalla oli myös Ruotsin pääministeri Carl Bildt.
Yksi hankala vaihe HS:n toimituksen ja SDP:n välillä oli 2000-luvun alussa, kun Paavo Lipponen kieltäytyi puhumaan Helsingin Sanomille johtuen jostakin Juha Akkasen kolumnista.
”Hän ei teidän kanssanne keskustele”, viestitti Lipposen sihteeri toimituksen yhteydenottoyritykseen. Muutama vuosi myöhemmin lehden johtoportaassa alettiin vaihteeksi olla kyllästyneitä uuteen presidenttiin Tarja Haloseen, joka touhusi turhan innokkaasti kehitysyhteistyön ja ihmisoikeuksien saralla. Olikin jo ikävä Lipposta, jota suurvaltojenkin isot pojat olivat kuunnelleet. Aatos Erkko oli tästäkin toista mieltä. Hän oli peräti lahjoittanut symbolisen 1000 markan summan Tarja Halosen vaalikampanjaan.
Entä Sanna Marin? Aatos Erkko olisi ilmeisen tyytyväinen lehden komeisiin juttuihin pääministerimme YK-vierailusta ja pääkirjoitusten myönteisille kommenteille hallituksen toiminnasta.
kari.naskinen@gmail.com
