Johannes
Betzler on Hitler-Jugendin 10-14-vuotiaille tarkoitetun Deutsches
Jungfolkin leirillä, jossa hän epäonnistuu miehuuskokeessaan. Hän
ei pysty taittamaan niskoja nurin jänikseltä (engl. rabbit), joten
häntä aletaan kutsua Jojo Rabbitiksi. Muuten 10-vuotias Jojo on
täynnä natsiaatetta ja hänen mielikuvituskaverinsakin on itse
Adolf Hitler. Kun otetaan
mukaan vielä Jojon äidin kotiin piilottama juutalaistyttö, niin
tässä on uusiseelantilaisen juutalaismaorin Taika
Waititin Jojo Rabbit
-elokuvan
keskeinen sisältö. Sitä voi sanoa satiiriksi, mutta sen verran
kevyin eväin ollaan liikkeellä, että yhtä hyvin sitä voi
luonnehtia ylipitkäksi sketsiksi.
Ainekset ovat periaatteessa kovia, mutta natsikritiikki jää kuitenkin pinnalliseksi. Ei kaukaa hae, etteikö vastaavanlaisessa hupailussa mielikuvitus-Hitlerin tilalla voisi olla vaikka Pekka Puupää tai Uuno Turhapuro, yhtä hassuja.
Nuoralla tanssitaan. Onko natsismista syytä tehdä hauskaa elokuvaa, jos se sittenkin kääntyy joidenkin katsojien mielestä väärään suuntaan. Elokuvassa nimittäin Hitler on mukavasti koominen tyyppi, koska tyypityksen on tehnyt Jojo sillä perusteella, mitä Jungfolkissa on oppinut.
Hitler-satiireja on nähty useita alkaen Chaplinin Diktaattorista (1940), mutta Jojo Rabbit on ensimmäinen, jonka onnistuneisuudesta en ole ollenkaan varma.
Jojo asuu 1945 passelisti Nürnbergin esikaupungissa Falkenheimissa, jossa kaikenlaista sattuu ja tapahtuu. Jojolla on huono käsitys juutalaisista, eikä hänen suhtautumistaan ennen elokuvan loppuvaiheita muuta komerossa asuva juutalaistyttökään. Tytön paljastuminen oli Jojolle tietenkin ollut kammottava yllätys.
Elokuvassa on nokkelaa vuorosanailua ja tapahtumat etenevät hauskasti. Jojon arvomaailma on kunnossa. Kun äiti kysyy jotain rakkaudesta, että se on kova juttu, niin Jojo sanoo, että kyllä kovempia ovat rauta ja dynamiitti. Taika Waititin näyttelemä Hitler on pölvästi, niin kuin Puupää ja Turhapurokin. Vasta aivan lopussa Jojo heittää Hitlerin menemään, kun kaupungissa jo pyörivät sen vapauttaneet amerikkalaiset ja venäläiset.
Ei hyvä, turhan pitkäkin. Elokuva on tehty Prahan ja joidenkin muidenkin tshekkikaupunkien maisemissa.
kari.naskinen@gmail.com
Ainekset ovat periaatteessa kovia, mutta natsikritiikki jää kuitenkin pinnalliseksi. Ei kaukaa hae, etteikö vastaavanlaisessa hupailussa mielikuvitus-Hitlerin tilalla voisi olla vaikka Pekka Puupää tai Uuno Turhapuro, yhtä hassuja.
Nuoralla tanssitaan. Onko natsismista syytä tehdä hauskaa elokuvaa, jos se sittenkin kääntyy joidenkin katsojien mielestä väärään suuntaan. Elokuvassa nimittäin Hitler on mukavasti koominen tyyppi, koska tyypityksen on tehnyt Jojo sillä perusteella, mitä Jungfolkissa on oppinut.
Hitler-satiireja on nähty useita alkaen Chaplinin Diktaattorista (1940), mutta Jojo Rabbit on ensimmäinen, jonka onnistuneisuudesta en ole ollenkaan varma.
Jojo asuu 1945 passelisti Nürnbergin esikaupungissa Falkenheimissa, jossa kaikenlaista sattuu ja tapahtuu. Jojolla on huono käsitys juutalaisista, eikä hänen suhtautumistaan ennen elokuvan loppuvaiheita muuta komerossa asuva juutalaistyttökään. Tytön paljastuminen oli Jojolle tietenkin ollut kammottava yllätys.
Elokuvassa on nokkelaa vuorosanailua ja tapahtumat etenevät hauskasti. Jojon arvomaailma on kunnossa. Kun äiti kysyy jotain rakkaudesta, että se on kova juttu, niin Jojo sanoo, että kyllä kovempia ovat rauta ja dynamiitti. Taika Waititin näyttelemä Hitler on pölvästi, niin kuin Puupää ja Turhapurokin. Vasta aivan lopussa Jojo heittää Hitlerin menemään, kun kaupungissa jo pyörivät sen vapauttaneet amerikkalaiset ja venäläiset.
Ei hyvä, turhan pitkäkin. Elokuva on tehty Prahan ja joidenkin muidenkin tshekkikaupunkien maisemissa.
kari.naskinen@gmail.com
