Tämä on nyt tuttua asiaa Netflixin erinomaisen The Crown -sarjaelokuvan ansiosta. Kolmas tuotantokausi siitä tulee aivan kohta.
Kruunajaiset oli sovittu järjestettäväksi 2.6.1953, ja edellisen vuoden lokakuussa hallituskin päätti kieltää televisioinnin, jotta ”Hänen majesteettiinsa välttyisi tarpeettomalta paineelta”. Toisin kuitenkin kävi, mutta ongelmat jatkuivat, kun kävi selväksi, että kaikki alahuoneen jäsenet eivät mahtuisi Westminster Abbeyn kirkkosaliin ainakaan kunnon paikoille. Jokaiselle ylähuoneen jäsenelle puolisoineen sentään varattiin hyvät istumapaikat.
Elisabet II:sta siis tuli ensimmäinen tv-kuningatar, mutta sen verran hillitysti kuvaaminen suorassa lähetyksessä tehtiin, että hänen kasvoistaan ei otettu lähikuvia, ja pyhät toimitukset, voitelu ja ehtoollisen nauttiminen kuvattiin takaapäin. Jo edellisvuonna Elisabet II:n joulupuhe oli esitetty telkkarissa niin, että puhe kuului, mutta kuvaruudussa näkyi vain mikrofoni ja lepattava valokuva kuningattaresta. Elisabet kärsi selvästi kamerakammosta, josta tietenkin vähitellen pääsi eroon.
Televisiointi oli luonnollisesti suurmenestys. Televisio oli jo hieman yleistynyt, ja rikostilastotkin osoittivat, että kruunajaispäivänä tehtiin rikoksia selvästi vähemmän kuin normaalisti. (Mitenkähän Suomessa linnanjuhlien ja jääkiekon MM-kisojen aikan?)
The Crownista on nyt ilmestynyt kirjakin. Sen teki tv-sarjassa historian asiantuntijana toiminut Robert Lacey, joka on kirjoittanut Elisabet II:n elämäkertateoksen ja kirjoittanut kuningattaresta muutenkin yli 40 vuoden ajan. Kirja täydentää runsain mitoin niitä tapahtumia, joita tv-sarjassa kuvataan.
Lacey kertoo, että tv-sarja perustuu tosiasioihin, mutta siinä on myös sepitettä historiallisen draaman ikivanhan perinteen mukaisesti. Tällaisista vanhemmista draamoista Lacey mainitsee Friedrich Schillerin näytelmän Maria Stuart (1800), jossa skottien kuningatar Maria Stuart tapaa Elisabet I:n, vaikka he eivät koskaan todellisuudessa tavanneetkaan.
Tällaistenkin seikkojen takia kirja on hyvä oheislukemisto tv-sarjan nähneille. Siinä on paljon mielenkiintoista tietoa, esimerkiksi pieni ote Elisabetin ja Philipin 1500 häälahjan luettelosta 1947: rouva David Muddilta pari nailonsukkia, rouva E. Klaroodilta myös pari nailonsukkia, neiti Ethel Newcombelta pala vanhaa pitsiä.
ELISABET TUNSI
ASEMANSA JO VARHAIN
Kerran pikkutyttönä Elisabet oli kuningataräiti Maryn kanssa jossain hienossa konsertissa. Kun Mary huomasi pojantyttärensä kiemurtelevan penkillä kärsimättömästi, hän kysyi, joko Elisabet haluaisi lähteä kotiin.
”Voi ei, isoäiti”, kuului vastaus, ”emme voi lähteä pois ennen loppua. Ajattele kaikkia niitä ihmisiä, jotka odottavat näkevänsä meidät ulkopuolella.” Silloin isoäiti oitis komensi hovineidin saattamaan pikkutytön ulos takaovesta ja viemään taksilla kotiin.
Julkisuudelta ei päässyt pakoon. Lehdistö ja uusi televisio olivat jatkuvasti lähettyvillä, kun Elisabet prinsessana ja sitten kuningattarena liikkui kotinsa ulkopuolella. Tämä koski perheen muitakin jäseniä. Prinsessa Margaretin ja hävittäjälentäjä Peter Townsendin romanssi oli niin kovaa jutunainesta, että alta pois. Kesällä 1953 Daily Mirror julkaisi etusivullaan äänestyslomakkeen, jolla lukijat voivat ottaa kantaa siihen, pitäisikö Margaretin naida 26 vuotta vanhempi, eronnut mies.
Lomakkeita palautettiin yli 70 000. Eikä siis mitään helppoa nettiäänestystä, vaan lomake kuoreen, postimerkki päälle ja kirjelaatikkoon. Naimisiinmenoa kannatti 67 907 ja 2235 oli sitä vastaan. Britannian lehdistöneuvosto kiirehti moittimaan lehteä asiattomuudesta. Naimisiin Margaret ja Townsend eivät menneet.
kari.naskinen@gmail.com
