Ruotsalaisen Björn Rungen ohjaama elokuva sopii hyvin tähän aikaan. Se ei ole puhdas meetoo-elokuva, mutta naisen alistamisesta joka tapauksessa on kysymys. Menestyskirjailijan vaimo on älykäs, hieno nainen, joka kuitenkin aina on pysytellyt pois valokeiloista. Mies kyllä eri yhteyksissä kiittelee vaimoaan ja myöntää, että ilman Joanin kannustavaa tukea ja kumppanuutta hän ei olisi se mikä hänestä on tullut.
Kaikesta alkaa vähitellen paljastua, että asia ei ole näin yksinkertainen. Tilanne joutuukin uuteen valoon, kun Joe Castelmanista elämäkertakirjan tekemistä suunnitteleva toimittaja esittää Joanille tukalia kysymyksiä. Toimittaja kyselee Joanilta tämän suhtautumista miehensä moniin syrjähyppyihin naisten kansa, ja sitten myös siitä, millainen Joanin rooli todellisuudessa on ollut miehensä kirjailijanammatissa.
Tämä tapahtuu Tukholmassa 1992. Välillä palataan lyhyissä takautumissa niihin aikoihin, jolloin pariskunnan suhde oli alkanut. Joe oli yliopiston lehtori ja Joan hänen oppilaansa kirjallisuudenopiskelijana. Lehtori oli kiinnittänyt huomiota Joaniin erityisenä lahjakkuutena.
Toisessa takaumassa Joan on päässyt töihin kirjankustantamoon, jossa pohditaan tulevan vuoden kustannuspäätöksiä. Naiskirjailijat eivät tule kysymykseen. Miehet pitävät palaveria ja toteavat, että ei se oikein ole mahdollista, koska isojen lehtien kirjallisuustoimittajatkaan eivät kunnolla noteeraa naisia.
Elokuva korostaa tavoitetta sukupuolten tasa-arvoon. Päähenkilöiden nimetkin ovat melkein samanlaiset, Joe ja Joan. Lisäksi vaimoa esittävä Glenn Close on taas kerran poikatukkainen ja kasvonpiirteiltäänkin hieman maskuliininen. Yhdessä elokuvassa Glenn Close on esittänyt myös naista, joka esiintyy olosuhteiden pakosta miestä (Albert Nobbs, 2012)
Kuvaan sopii myös se Glenn Closen henkilöhistoria, että hän on ollut kuusi kertaa Oscar-ehdokkaana eli aivan loppusuoralla, mutta ei ole saanut palkintoa koskaan. Seitsemäs ehdokkuus taitaa olla nyt edessä.
Glenn Close on kertonut omasta nuoruudestaan, että vanhemmat panivat hänet teini-ikäisenä jonkinlaisen ”moraaliarmeijajärjestön” toimintaan, jossa osana oli hippiliikkeen oikeistolaisena vastineena esiintynyt Up with People -kuoro. Se oli lannistava kokemus, ja edelleen Glenn Close sanoo olevansa ujo ihminen. Myös elokuvan Joan on ujo, ja vasta Nobel-reissu Tukholmaan saa hänen varauksellisuuteensa murtuman.
Tukholmassa Joe Castleman flirttailee nuoren valokuvaajanaisen kanssa ja Joan pääsee tästä perille, kuten on päässyt avioliiton aikana miehensä muistakin vastaavista seikkailuista. Sitten hän pyytää, ettei Joe enää illallispuheessaan kiittelisi häntä, vaan puhuisi vain omista asioistaan. Joe ei pyyntöä noudata ja Joanin mitta alkaa olla täynnä.
Glenn Close on roolissaan erinomainen. Tosin syrjään vetäytymään tottunut Joan on edelleen mieluiten syrjässä, joten näyttelemiseksikin riittää sama varautuneisuus ja vaatimattomuus. Joen roolissa Jonathan Pryce puolestaan on energiapakkaus, jota hivelee luonnehdinta 1900-luvun johtavana elävänä kirjailijana. Kokonaisuudessaan hyvää puheteatteria, jossa sävyt ovat pinnan alla, mutta tuntuvat.
(Vuonna 1992 oikean kirjallisuus-Nobelin sai Derek Walcott Karibianmeressä olevalta Saint Lucian saarelta.)
kari.naskinen@gmail.com
