Välirauhan aikana asiaa oli jo valmisteltu. Tasavallan presidentin Risto Rytin johdolla pantiin pari kuukautta ennen jatkosodan alkamista vireille hanke, jossa otettiin selvästi esille humanistiset tavoitteet. Valloitussodan avulla ne oli tarkoitus saavuttaa. Tätä humaania puolta korostaakseen Ryti määräsi tutkimustyöhön maantieteen professorin Väinö Auerin ja historiantutkija Eino Jutikkalan.
Erityisesti korostettiin sitä, että kysymyksessä on Suomen asia, joten valloitettavat alueet kuuluvat sitten ilman mutinoita Suomelle, eikä Saksa saa niistä aariakaan, vaikka saksalaisia tarvitaankin itse sotimiseen. Natsi-Saksalta Auer ja Jutikkala lainasivat nimen kirjalle, jota levitettiin saksalaisiin piireihin: Finnlands Lebensraum.
Paljon Karjalan historiaa tutkinut fil. tri Hannu Takala on todennut, että humanistisen tutkimuksen suunnitelmat ja sitä tehneen toimikunnan motiivit olivat kyseenalaisia. Enemmän tuntuu taustalla olleen sittenkin Suur-Suomen luominen kuin humanismi. Tämä ilmeni myös tutkimussuunnitelman loppulauseesta, jossa viitattiin selvästi Suur-Suomen nousuun.
Takala on Lahden museoiden tutkimuspäällikkö ja Turun yliopiston arkeologian dosentti. Hän kirjoittaa Itä-Karjalan Suur-Suomi-vaiheista kirjassa, joka varsinaisesti käsittelee Puna-armeijan Suomesta saamaa sotasaalista 1939-41 (SKS, 2017).
Takala kertoo, että heti kesällä 1942 lähti Suomesta 48 tutkijastipendiaattia Itä-Karjalaan ja myöhemmin kansatieteellisiä tutkijoita lähti sinne enemmänkin. Kun Takala käy kirjassa läpi neuvostoarmeijan keräämää saalista, niin samaa tekivät suomalaiset tahollaan:
”Sodan aikana suomalaiset keräsivät Äänislinnan museoon noin 950 esinettä, joista 500 tuotiin Suomeen sodan loppuvaiheessa.”
Tämän virallisen puolen rinnalla oli tavallista sotarosvousta. Pian Petroskoin valloituksen jälkeen suomalaiset varastivat museosta esineitä, minkä takia museo piti hetkellisesti sulkea ja panna aseistettu vartija ovelle, kuten kuva Takalan kirjassa osoittaa.
Syksyllä 1941 sotilasvirkailija Eino Nikkilä kyseli kadonneiden esineiden perään, jolloin hän sai vastauksen: ”Kenraali on valloittanut kaupungin ja hänellä on valta käyttää kaupungissa olevia esineitä mielensä mukaisesti.”
Petroskoin museossa oli myös laaja kirjasto, jonka kokoelmasta osa oli kaikesta päätellen peräisin Viipurin kaupunginkirjastosta ja siirretty Petroskoihin 1940-41. Eli suomalaiset pääsivät vain ottamaan omansa takaisin – iltalukemista rintamalle.
Humanistinen sotaretki Vienan Karjalaan jäi kuitenkin pahasti kesken eikä Mannerheim saanut miekkaansa tuppeen. Näin jäi myös tekemättä suunniteltu Karjalan museo Uhtualle. Näiden humanististen hankkeiden johtajana oli AKS:n mies Kustaa Vilkuna, joka toimi Sotasensuurin ja tiedotuskeskuksen johtajana, missä tehtävässä hän pystyi myös organisoimaan tieteellistä tutkimusta heimoveljien luona.
kari.naskinen@gmail.com
