Kun on syönyt kolme kiloa kinkkua, pitää ainakin joululahjakirjojen lukeminen
aloittaa kevyimmästä päästä. Siksi otin ensimmäiseksi arviolta 70 grammaa
painavan Leikkimielitautisen päiväkirjan,
jonka on kannen ja nimiölehden perusteella kirjoittanut menestynyt
nuortenkirjailija Kalle Veirto. Viimeiseksi
luettavaksi jää painavin, Aarne
Tarkaksen elämäkertakirja.
Veirron kirja on siinä mielessä hieman epäilyttävä, että takakannessa
esitellään kirjoittajaksi Kalle Vierto, Kärkölässä syntynyt ruotsinsuomalainen
kirjailija, joka opiskeli Tampereen kauppakorkeakoulussa sählyä 1970-luvulla,
työskenteli Etelä-Suomen sotilasläänin toimittajana ja kieltäytyi osallistumasta
Finlandia-palkintohiihtoon. Tulee mieleen, että onko Vierto samanlainen henkilö
kuin Janne Valkeeniemi, joka kirjoissaan ainakin lukijan mielessä sekoittuu
paikoin lääkäri Jyrki Joensuuhun.
Kaiken lisäksi Veirto/Vierto ilmoittaa, että hän esittää pitävänsä päiväkirjaa,
jossa ei mikään ole aitoa.
Tästä huolimatta päiväkirja on luotettavaa luettavaa, koska sen on kustantanut Markku Laitisen Imprimatur-kustannus.
Laitinen pitää myös Aleksis K -kirja-antikvariaattia Rautatienkadulla Lahdessa.
Luotettavuuden takeena on latinankielinen imprimatur-sana, joka tarkoittaa
esimerkiksi roomalaiskatolisen kirkon piirissä moraalisesti ja opillisesti
virheetöntä, eikä tällaisessa imprimatur-tekstissä ole mitään kyseenalaista
ainakaan teologisessa mielessä. Jumalasta ei kirjassa mainita mitään, sen
sijaan Jean-Claude Juncker saa
kiitosta siitä, että hänessä on jotain inhimillistä, dokaaminen, sitä jotain
mitä puuttuu hänen johtamastaan sääntelykoneistosta. Veirron omasta
dokaamisesta päiväkirja paljastaa paljonkin, mutta vaikka en Veirtoa kovin
hyvin tunne, niin epäilen, että näiltä osin päiväkirja koskettelee nimenomaan
Viertoa.
Keskeisin asia päiväkirjassa on kuitenkin urheilu, ja Veirto/Vierto paljastaa,
että näin pitää ollakin, koska päiväkirjanpitäjä on lahtelainen: Lahti on
puolikarkea työläis- ja urheilukaupunki, eikä se kirjallisuuskaupunkina ole
muiden mielestä minkään väärti.
Suurin osa päiväkirjan sivuilla olevista lahtelaisista ihmisistä on piilotettu
salanimien taakse intimiteettisääntelymääräysten takia, enkä niistä monta
tunnistakaan, ainoat ehkä ovat maanläheisen marxilaisen sivistyksen lahtelainen
tukipilari MKT Koksi (Markku Koski)
sekä kirjailijakollegat Timo Santapaperi Nastolasta (Timo Sandberg) ja Suurhumanisti Joker (Jouko Tallimäki).
Karttulan Kivan päättelen olevan Veirron puoliso, Lahden Radion toimittaja Tuija Veirto. Ilmeisesti hän on
syntyisin Karttulasta, mutta Kiva-niminen urheiluseura toimii Karstulassa, ja tästä
yhdistelmästä on syntynyt Karttulan Kiva.
Kansallisen sarjatason poliitikoista eniten saa mainintoja Urputtava Orava, jota
pilkataan oikeallakin nimellä Ville
Niinistö. Hänen jokainen repliikkinsä alkaa sanoilla ”Ruotsissa tämä on
hoidettu paremmin…” ja päättyy tuomioon ”häpeällistä”. Urputtavan Oravan pikkuveli
on Petteri Orpo. Samaan sukukarttaan
ei mahdu ultratärkeä rautalapio Li
Andersson, jonka puolue ei enää koskaan saa eduskuntavaalien äänistä yli
kymmentä prosenttia - ”tästä vaikka vitosen veto”.
Imprimatur-teologia tulee esille vain Juha
Sipilän yhteydessä: ”Syvältä kumpuavaa kristillisyyttä osoittaen hän lupaa
joka jaksossa Kempeleen talonsa milloin kellekin. Ensin enkeleille, sitten
pultsareille ja lopulta Putinin saunaporukalle,
kunhan tuovat viinat itse.
Päiväkirjan sivuille osui myös Harkimon ja
Jungnerin poliittisen Nyt-liikkeen
perustaminen. Se ei ole poliittinen, mutta uudistaa politiikan toimintatapoja,
nostaa teholukua ja imee internetin munaa. Tämä sanonta liittyy vanhaan Vierron
tuntemaan lahtelaiseen sananlaskun: ”Jokainen imee sitä munaa, josta saa
parhaat maut.”
Antti Rinteestä Veirto on päiväkirjaansa
kirjoittanut, että tämä Harmaakarhu kulkee kylillä ja toreilla jakamassa
seuraavan hallituksen rahoja – sulle kymppitonni, sulle satanen, sä saat koko
miljoonan ja eläkeläisiltä verot veks!
Yhtenä kesäaamuyönä Rinne soitti ja pyysi, että Veirto/Vierto palaisi
demareiden taakse yhteiseen rintamaan. ”Voisin kirjoittaa puolueelle
arkikielisen ideologian. Lupasin miettiä asiaa.”
Urheilussa pääasia on jalkapallo. Pahin takaisku tuli keväällä 2018
Amsterdamissa, jossa neljän päivän aikana kukaan ei kysynyt mistä Veirto tulee,
eikä hän näin ollen päässyt ollenkaan puhumaan Jari Litmasesta. Minulle kävi samalla tavalla muutama vuosi sitten,
kukaan ei ottanut jalkapalloa puheeksi, mutta kun yhdessä huumebaarissa aloin
selata jotain urheilulehteä, siinä oli vanha kuva Ajaxin joukkueesta ja
eturivissä oli Petri Tiainen – repäisin
talteen ja liimasin omaa päiväkirjaani.
Tällaisista kansainvälisistä asioista Veirto ottaa esille ohimennen myös
pakolaispolitiikan. Hän oli lukenut Etelä-Suomen Sanomista sitaatin Demokraatti-lehdestä,
jossa joku Pirjo-Gunnar Plösövits-Högh varoitti Suomen demareita iloitsemasta
Ruotsin demarien tiukentuneesta maahanmuuttopolitiikasta. Ovat kuulemma eri
mittaluokkaa. Veirto: ”Röh! Tarvitseeko ongelmat saada yhdenvertaisiksi ennen
kuin saa viisastua ja parantaa politiikkaa?”
Rattoisaa luettavaa 170 sivua. Katalonian kunniakonsulin Kalle Vierron osuus
jää kuitenkin arvoitukselliseksi. Koska Kalle Veirto joka tapauksessa on
kirjailija, puhutaan päiväkirjassa myös kirjailijoista. Jos kirjassa olisi nimihakemisto,
eniten sivumerkintöjä saisivat luultavasti Väinö
Linna, F.E. Sillanpää ja Juha Siltala.
kari.naskinen@gmail.com