Antonio, Gianni ja Nicola olivat vastarintaliikkeen partisaaneina taistelleet toisessa maailmansodassa paremman tulevaisuuden puolesta. Oli suuria toiveita, jotka kuitenkin johtivat pääasiassa epäonnistumisiin.
Ettore Scola (1931 - 2016) oli kommunisti, ja elokuvassa hän on jakanut omakuvansa tavallaan kahtia: Nicola on poliittisesti valveutunut elokuvakriitikko ja Antonio on kommunistisesti aktiivinen sairaanhoitaja. Gianni on edennyt hyvällä naimakaupalla rikkaaksi liikemieheksi. Miehet tapaavat nykyhetkessä, mutta takautumina käydään myös sotavuosissa ja niissä ajoissa, kun Antonio ja Gianni olivat rakastuneen samaan naiseen Lucianaan.
Scola teki elokuvia ensin käsikirjoittajana 1950-luvun alkupuoliskolla ja pääsi ohjaamaan kymmenen vuotta myöhemmin. Hänen uransa osui myös niihin aikoihin, jolloin italialainen neorealismi kasvoi suuriin mittoihin. Tuo tyylisuunta tarttui useimpiin sen ajan italialaisista ohjaajista, siis halu käsitellä todellisuutta. Nyt nähtävässä elokuvassa on myös kunnianosoituksia sen ajan suurille mestareille: omina itsenään ovat pienissä rooleissa mukana Federico Fellini ja Marcello Mastroianni sekä arkistomateriaalien kautta Vittorio De Sica ja Monica Vitti.
Scola omisti elokuvansa De Sicalle, joka kuoli 13.11.1974. Elokuvan ensiesitys oli Roomassa 21.12.1974. Ettore Scola oli jo nuorena poikana osunut koulumatkallaan kohdalle, kun De Sica oli Rooman Piazza Vittoriolla kuvaamassa yhtä Polkupyörävarkaan (1948) kohtausta.
”Sinä aamuna en mennyt kouluun, vaan jäin koko päiväksi katsomaan”, muisteli Ettore Scola Sodankylän elokuvajuhlilla 1990. ”Tämä episodi ratkaisi kohtaloni. Ymmärsin, että jonakin päivänä haluaisin kuulua tuohon näkemääni maailmaan.”
Sodankylässä Scola kertoi myös ensimmäisestä elokuvakokemuksestaan. Hän oli syntyisin pienestä eteläitalialaisesta Trevicon kylästä, jossa oli noin 500 asukasta. Muutaman kerran vuodessa tuli kuorma-auto, jonka lavalla oli projektori. Torille levitettiin valkokangas ja katsojat toivat mukanaan tuolit itselleen. Ensimmäisen elokuvasan Ettore näki 3-vuotiaana, Ohukaisen ja Paksukaisen Kaksi muskettisoturia (1933), josta Scola kertoi:
”Se pelotti minua kovasti, eikä kukaan muukaan torilla olleista nauranut. Tämä johtui osaksi siitä, että uuden ilmaisuvälineen tekniikka mykisti meidät. Lisäksi torilla oli kylmä. Tajusin vasta joitakin vuosia myöhemmin, että se oli koominen elokuva, jolle oli tarkoitus nauraa. Luulen, että tästä kaikesta on jäänyt siemen omiin elokuviini, jotka ovat tragikomedioita – niissä nauretaan, mutta mukana on paljon kylmyyttä, tuulta ja pelkoa.”
”Tapasin Laurelin ja Hardyn Roomassa parikymmentä vuotta myöhemmin, mutta silloin heidän uransa oli jo menossa alamäkeen, joten he olivat silloin myös hieman surullinen pari.”
Tuo tragikoomisuus on tyypillisesti esillä tämän illan elokuvassa. Siinä käydään läpi Italian poliittisen linjan muutoksia, mutta kuitenkin sellaisella itseironialla, että tarina ei ole mitään katkeraa kuvausta poliittisten unelmien murenemisesta. Mutta tätähän tämä elämä on, toiveita ja pettymyksiä, myös rakkaudessa, kuten elokuvan henkilöt huomaavat. Eivätkä vastarintaliikkeenkään ihanteet pitäneet kovin pitkään sodan loputtua.
Yle Teeman hieno Ettore Scola -sarja jatkuu tämän jälkeen vielä elokuvilla Terassi (1980) ja Hyvää yötä, majesteetti (1982).
kari.naskinen@gmail.com
