lauantai 12. elokuuta 2017

Tappajan jäljet

Puolalainen elokuva Jäljet on moniselitteinen – tai kaikelle näkemälleen ei selitystä ehkä löydäkään. Ärhäkän Agnieszka Hollandin ohjaamassa elokuvassa taistellaan eläinten oikeuksien puolesta, vedetään siitä yhtäläisyysmerkkejä jopa naisten oikeuksiin miesten maailmassa sekä otetaan kantaa korruptioon ja muihinkin epäkohtiin puolalaisessa yhteiskunnassa. Koppakuoriaistenkin asioita tulee esille, ja tämä rönsyily tekee elokuvasta paikoin selittämättömän. Aihemaailman tiivistäminen olisi tehnyt hyvää.

Eläinaktivisti on eläkkeelle jäänyt rakennusinsinööri Janina Duszejko, joka vihaa metsästystä ja varsinkin salametsästystä metsästysaikojen ulkopuolella. Hän asuu pienen kylän laitamilla, jossa metsästysmaita on. Tapahtumat alkavat, kun yksi metsästäjä löytyy kuolleena, ja ruumiin lähellä lumessa on vain peuran jälkiä. Duszejko selittää poliisimestarille, että kysymyksessä on eläinten kosto.

Poliisimestari ja pari muuta metsästäjää kuolevat samanlaisissa olosuhteissa. Elokuva on tässä vaiheessa muuttunut jo mystiseksi. Voivatko eläimet tosiaan olla kaiken takana? Vai onko kyseessä ekoterrorismi?

Kaikkea tätä kuvataan hienosti. Väkivaltaisia tappokuvia ei ole kuin muutama, vaan asiat tulevat esille vertauskuvallisesti. Varsinkin talviset kuvat ovat hienoja. (Miksi Suomessa elokuvat tehdään nykyisin vain kirkkaina kesäpäivinä? Halvempaa ja helpompaa?)

Vaikka Holland on kiistänyt elokuvansa olevan poliittinen, on sitä vaikea pitää erossakaan tästä teemasta. Puolaa hallitsee tällä hetkellä Laki ja oikeus -puolue, jonka nimi voisi yhtä hyvin olla ”Kuri ja järjestys”. Sen toimesta on oikeuslaitoksen ja tiedonvälityksen riippumattomuus vaarantunut ja koko demokratiakehitys pysähtynyt.

Holland on sanonut, että totalitaaristen liikkeiden ensimmäisiä maaleja ovat luonnonsuojelu ja naisten oikeudet. Näihin asioihin elokuvassa tartutaan. Lisäksi mukana on kirkko, jonka suojassa nykyinen valtapuoluekin saa huseerata. Kylän kirkkoherra sanoo Duszejkolle, että eivät Raamatun opit eläimiä koske, ja sitten Duszejko kiehahtaa oikein kunnolla, kun kylän kirkkoa ollaan jumalanpalveluksessa nimittämässä Pyhän Hubertuksen kirkoksi. Hubertus on metsästäjien suojelupyhimys, ja tuttu asia meilläkin: Hollolan keskiaikaisessa kirkossa on kuvattu kohtaus Hubertuksen hirvenmetsästyksestä.

Kirkkoherraa ei kuitenkaan elokuvassa tapeta. Kosto joka tapauksessa elää, pelkoa aiheuttaa, että metsästäjiä uhkaavat nyt salametsästyksen uhrit, tunkiolle heitettävät ruhot ja koko vihastunut metsän väki. Eläinten vallankumous? Entä ihmisten vallankumous, sillä olemassa oleva vallankäyttö julkishallinnossa ja perheissä ei tyydytä?

”Koko oma sukupolveni Puolassa on korruptoitunut”, sanoo Agnieszka Holland. Tämä ei tosin ole uutta hänelle, sillä kun hän teki elokuvia Hollywoodissa, hän oppi pärjäämään siellä niin, että pelasi sitä samaa peliä mitä oli aikoinaan pelannut Puolan kommunismivallan aikana kotimaassaan.

Agnieszka Holland (s. 1948) on kova nimi puolalaisessa elokuvassa. Aikoinaan hän toimi apulaisohjaajana Krzysztof Zanussille ja Andrzej Wajdalle, ja opiskeli elokuvaa Prahassa, jossa joutui vankilaan 1968. Sieltä hän vapautui palaamaan Puolaan, josta taas joutui maanpakoon Ranskaan 1980-luvulla. Sitten Yhdysvaltoihin ja menestyksekäs ura siellä.

Hollywoodin lisäksi Holland on tehnyt elokuvia myös Länsi-Euroopassa, ja nykyisin hän toimii Euroopan elokuva-akatemian puheenjohtajana. Elokuvia hän ei kuitenkaan tee enää muualla kuin Puolassa. Jäljet hän ohjasi tyttärensä Kasia Adamikin (s. 1972) kanssa. Suomen televisiossa nähtiin äskettäin tyttären ohjaamia jaksoja puolalaisesta sarjaelokuvasta Raja jota ei ylitetä.

kari.naskinen@gmail.com