maanantai 21. elokuuta 2017

Rakkaudella, Béatrice – mutta kaikkea ei tarvitse hyväksyä

Ranskalainen ihmissuhde-elokuva Rakkaudella, Béatrice käy läpi rakkaudet, pettymykset, katkeruudet ja anteeksiannot. Melkein kaksi tuntia tätä soppaa on kuitenkin liikaa. Näyttelijät Catherine Deneuve ja Catherine Frot kuitenkin pelastavat elokuvan. Pienen pienessä roolissa vilahtaa myös puolen vuosisadan takainen seksisymboli Mylene Demongeot.

Claire on 48-vuotias kätilö pienessä Mantes-la-Jolien kaupungissa Pariisin länsipuolella Seinen rannalla. Claire on arjessa tiukasti kiinni oleva yksinhuoltaja, jonka pasmat sekoavat, kun kuvioihin ilmaantuu yllättäen hänen isänsä entinen naisystävä Béatrice 30 vuoden takaa. Béatrice on aikoinaan jättänyt Clairen isän, ja nyt kun elämä on virtaamassa kohti loppua, hän haluaa tehdä jonkinlaista tiliä Clairen kanssa.

Béatrice on Catherine Deneuve. Nyt hän on täysin toisenlaisessa roolissa kuin viime vuosina ainakin Suomessa nähdyissä elokuvissa, joissa hän on esiintynyt hillittynä hienostorouvana. Béatrice on toista maata, on köyhän työläisperheen lapsi, ryyppää, pelaa pokeria äijien kanssa ja jos naisesta voi sanoa, niin elää kuin vanha elostelija. Catherine Deneuve vetää roolinsa nautittavasti, ja vaikka komediasta ei ole kysymys, niin loistava komediennekin hänestä paljastuu.

Kun lisäksi käy ilmi, että Clairen isä on tehnyt itsemurhan siksi, että Béatrice oli jättänyt hänet, on asetelma Claire/Béatrice mielenkiintoinen. Eikä tässä kaikki: Béatrice sairastaa pahaa aivosyöpää, joten kuolema odottaa ilmeisen lähellä.

Näistä palikoista huolimatta Martin Provostin ohjaama elokuva laahaa. Anteeksiannosta tietenkin on kysymys, mutta kovin helposti ennakoivasti tarina etenee. Yllättävää sen sijaan on, että elokuvaan on jäänyt kohtia, joita ei kunnolla pysty ymmärtämään – onko käsikirjoituksesta oikaistu joitakin kohtia, ettei elokuva sentään ole yli kahteen tuntiin venynyt?

Koska Claire on kätilö, elokuvassa synnytetään monta kertaa, kerran epämiellyttävästi keisarinleikkauksellakin. Lisäksi esillä on tietenkin Béatricen päänuppi, jonka punkteeraamista tai jotakin sellaista analysoidaan.

Koska tällaisissa elokuvissa yleensä pyritään hyvyydestä kertomiseen, niin nytkin Clairelta alkaa löytyä ymmärtämystä. Sen sijaan siinä menee raja, että hän ei hyväksy Ranskan ”soteuudistuksen” systeemeitä, joissa synnytyssairaalastakin tehdään puhtaasti bisnesyksikkö. Clairen kotikaupungin synnytyssairaala loppuu kokonaan, ja tilanne on täsmälleen sama kuin tällä hetkellä Suomessa, jossa synnytyssairaalaverkkoa harvennetaan tuntuvasti.

Martin Provostin elokuvaksi tämä on yllättävän löysä, sillä viimeksi näkemäni elämäkertaelokuva taidemaalari Séraphine de Senlisistä oli erinomainen: Séraphine (2008).

Mutta naiset tosiaan pelastavat. Myös Catherine Frot on hyvä. Eikä ole enää yllätys, kun on nähnyt hänet mm. Pianistin sivunkääntäjässä (2006) ja ”maailman huonoimmasta laulajasta” kertovassa Marqueritessa (2015).

kari.naskinen@gmail.com