Viiden Oscarin elokuvassa American Beauty (1999) lukiolainen Ricky Fitts näyttää naapurintytölle Jane Burnhamille kuvaamaansa kaitafilminpätkää kadulla tuulessa leijuvasta muovikassista. Kauniisti ja ilmavasti liikkuva muovikassi edustaa Rickylle kauneinta asiaa, jonka hän on koskaan nähnyt. Ricky on eversti-isänsä pakottamana käynyt sotilaskoulua, mutta palannut sieltä lukioon, ja Rickyn oma unelma on tulla elokuvataiteilijaksi. Kun nyt katsoin elokuvan, se näytti edelleen edustavan amerikkalaisen unelman niitä puolia, joita lukemattomissa muissakin elokuvissa ja kirjoissa on käyty läpi ja jotka yhä pätevät. Unelma on kevyen kaunis, mutta sisältä tyhjä.
American
Beautyn
ohjasi ensimmäisenä elokuvanaan englantilainen
Sam Mendes
(s. 1965) Hollywoodissa.
Hän
tuli sopivasti ulkopuolisena tarkkailijana analysoimaan
amerikkalaista elämänmenoa. Hänen isänsä on portugalilaista
syntyperää oleva kirjailija, kotoisin Trinidadista, ja isoisä oli
trinidadilainen kirjailija. Monien
muiden tavoin
Mendes lähestyi
elokuvassa
ankaran kriittisesti
amerikkalaista
esikaupunkielämää, materialismia
ja yhteiskunnallisia
odotuksia,
joiden
täyttymättömyys jätti jäljelle vain tuhoa – niin kuin
leijailevat muovikassit lopulta aiheuttavat valtavaa
muovisaastekriisiä maapallon luonnolle.
Elokuvan
yksittäiset repliikitkin
heijastavat
elokuvan teemoja ja tarjoavat raa´an
näkökulman
amerikkalaisen yhteiskunnan arvoihin ja asenteisiin. Täältä
Suomesta katsoen niissä ei ole tapahtunut muutosta ainakaan meille
tutumpaan. Yhden keskeisen teeman laukaisee teini-ikäisen Jane
Burnhamin
luokkakaveri Angela Hayes: "Mikään
ei ole kauheampaa kuin tavallinen elämä – jotkut
asuvat kerrostalossakin...” Tavallisuus tarkoittaa epäonnistumista
elämässä, jossa kovimman paineen tämän tosiasian kanssa kokee
keskiluokka. Koko ajan on tavoiteltava jotain parempaa, mikä
aiheuttaa suuria
ongelmia, koska perhe- ja työelämä ovat kuitenkin arkista,
rutiininomaista puurtamista.
Lähiöperheen
isää Lester Burnhamia esittävältä Kevin
Spaceylta
jäi puurtaminen kesken, koska hän ei tyytynyt rutiininomaisuuteen,
vaan meni homoseksuaalisiin häirintähölmöilyihin
ja hieno elokuvaura loppui siihen. Oscarin hän tästä elokuvasta
joka tapauksessa ansaitsi. Jotenkin kuvaavaa kokonaisuudelle oli,
että elokuvassa homous on suurin synti, klarinetinsoittajia ei
unelmayhteiskunta kaipaa. Jo
tätä ennen Spacey oli saanut Oscarin Bryan
Singerin elokuvasta
Epäillyt
(1995),
joka tuli meillä televisiosta viime sunnuntaina ja tulee taas perjantaina 30.5. klo 22.50 Subilta.
Lester
Burnham kamppailee
suurten
odotusten
kanssa, eikä
potkut töistäkään tahtia haittaa. Lesterin himon kohde on Angela,
eikä siinä sinänsä mitään, koska Amerikassa kunnon miehen
malliin istuu myös nuorten pimujen kanssa peuhaaminen.
Amerikkalaisia
paljon katsoneille tämä on hyvin tuttu juttu.
Autoista kovasti kiinnostuneena panin merkille, että tässä elokuvassa nostettiin unelma-autoksi ensimmäisen sukupolven Pontiac Firebird Trans Am 60-70-lukujen vaihteesta. Kovan menopelin maineessa se on täällä muuallakin, eivätkä American Beautyn esille tuomat asiat muutenkaan ole vieraita Atlantin tällä puolellakaan. Tätä samaa teemaa Sam Mendes jatkoi elokuvassaan Revolutionaty Road (2008).
BILJOONIA MUOVIKASSEJA
Palaan vielä muutamalla muovikasseja koskevalla tilastotiedolla, joita netistä etsin. Jokainen suomalainen ostaa vuosittain keskimäärin 61 muovikassia ja kaikkiaan maailmassa käytetään vuosittain arviolta biljoonia muovikasseja. Biljoona on tuhat miljardia (ykkönen ja 12 nollaa). Merieläimet, linnut ja muutkin eläimet voivat syödä muovikasseja tai takertua niihin, mikä johtaa tukehtumisiin, vammoihin tai kuolemaan. Esimerkiksi merikilpikonnat sekoittavat muovikassit usein meduusoihin. Suuri osa muovikasseista päätyy kuitenkin kaatopaikoille tai poltettaviksi, mutta myös luontoon, erityisesti kehittyvissä maissa, joissa jätehuolto on puutteellista. Muovikassit ovat silti vain 8 % kaikesta muovijätteestä.
Ricky Fittsille muovikassikaitafilmi on joka tapauksessa suurta taidetta ja voimaa: "Tämä kassi vain tanssi kanssani, kuin pieni lapsi anelisi minua leikkimään sillä – viidentoista minuutin ajan. Sinä päivänä tajusin, että asioiden takana oli koko tämä elämä ja tämä uskomattoman hyväntahtoinen voima, joka halusi minun tietävän, ettei ole mitään syytä pelätä, koskaan."
Viimeiseksi hengenvedoksi vielä, että harrastaessani isäni 8 mm:n kaitafilmikameralla elokuvataidetta 60-luvulla kuvasin kerran koko kelallisen (Kodak 5 min.) puhelinkoppia. Se ei leijunut mihinkään, mutta yksi ihminen kävi soittamassa yhden puhelun.
kari.naskinen@gmail.com