Neljän tähden kenraali: Rakastan sotaa!

Televisiosta on viime aikoina tullut kuuluisia sotaelokuvia. Yleisradionkin on osallistuttava militaristisen isänmaallisuuden kohottamiseen. Edward Dmytrykin Nuoret leijonat (1958) on muutamaa sotilasta koskeva henkilökuvaus, jossa yksi natsiupseeri tajuaa lopulta kaiken sotaan liittyvän järjettömyyden ja varsinkin Saksan syyllisyyden. Toisenlaisen kertomuksen esittää Franklin J. Schaffnerin Panssarikenraali Patton (1970), jossa neljän tähden kenraalin George Smith Pattonin toimintaan toisessa maailmansodassa liittyy niin paljon vastenmielistä, että kuvottaa. Sillä tavalla poikkeuksellinen elokuva minulle, että useissa kohdissa toivoin saksalaisten voittavan jonkin yksittäisen taistelun niin, että Patton saisi köniinsä oikein pahasti. Näin ei tietenkään käy. Osatappioita kyllä tulee, mutta niistäkin Patton osaa nauttia, yhden taistelun jälkeen Patton katsoo laajaa kenttää, jossa on amerikkalaisten sotilaiden ruumiita ja ruumiiden riekaleita sekä tuhottua kalustoa: ”Minä rakastan tätä.”

Elokuva perustuu todellisuuteen, yhteen Pattonista (kuvassa oikea George S. Patton) tehtyyn elämäkertakirjaan ja ennen Normandian maihinnousua Pattonin tilalle määrätyn viiden tähden kenraalin Omar Bradleyn muistelmakirjaan. Patton pantiin välillä syrjään typerän käytöksensä takia. Sotasairaaloissa Euroopassa vierailtuaan hän syytti sotapsykoosiin joutuneita miehiä pelkuruudesta ja määräsi heidät takaisin rintamalle ja etulinjaan. Yhtä tällaista sotilasta Patton pilkkasi kaikkien kuulleen, uhkasi aseella ja huitaisi vielä nyrkilläkin.

Elokuvan käsikirjoituksen tekivät Francis Ford Coppola ja Edmund H. North. He aloittivat Pattonin puheella Yhdysvaltain 3. armeijan miehistölle, mutta se ei ole kokonaan aitoa tekstiä, vaan mukana on osia Pattonin joistakin muista puheista. Pattonin sanontoja piti kuitenkin läpi elokuvan siistiä, jotta elokuvien luokitusviranomaiset eivät olisi määränneet sille liian rajua ikärajoitusta. Esimerkiksi avauspuheen fucking (vitun) korvattiin sanalla fornicating (haureus).

Elokuva sai seitsemän Oscaria, mutta sen ääliömäisyyden todistaa hullun Pattonin puhe elokuvan alussa (otsikkokuva), jonka panen tähän kokonaan, koska en viitsi elokuvasta muuten enempää kirjoittaa:

”Istukaa alas. Haluan teidän nyt muistavan, ettei yksikään kusipää ole koskaan voittanut sotaa kuolemalla maansa puolesta. Hän voitti sen pakottamalla toisen köyhän tyhmän paskiaisen kuolemaan maansa puolesta. Miehet, kaikki tämä höpötys siitä, että Amerikka ei halua taistella ja haluaa pysyä poissa sodasta, on täyttä hevonpaskaa. Amerikkalaiset perinteisesti rakastavat taistelemista. Kaikki oikeat amerikkalaiset rakastavat taistelun kirvelyä.

Lapsena te kaikki ihailitte marmoripallonheiton mestaria, nopeinta juoksijaa, ison liigan baseball-pelaajia, kovimpia nyrkkeilijöitä. Amerikkalaiset rakastavat voittajaa, eivätkä suvaitse häviäjää. Amerikkalaiset pelaavat aina voittaakseen. En välittäisi hitustakaan miehestä, joka hävisi ja nauroi. Siksi amerikkalaiset eivät ole koskaan hävinneet eivätkä koskaan häviä sotaa. Koska pelkkä ajatus häviämisestä on amerikkalaisille vastenmielinen.

Armeija on joukkue. Se elää, syö, nukkuu ja taistelee joukkueena. Tämä yksilöllisyysjuttu on täyttä hölynpölyä. Ne sappiraa'at paskiaiset, jotka kirjoittivat tuollaista yksilöllisyydestä Saturday Evening Postiin, eivät tiedä oikeasta taistelusta sen enempää kuin haureudestakaan.

Nyt meillä on maailman paras ruoka ja laitteet, paras henki ja parhaat miehet.

Tiedättekö, Jumalan nimeen, minä oikeasti säälin noita paskiaisia, joita vastaan kohtaamme. Jumalan nimeen, säälin. Emme aio vain ampua noita paskiaisia. Me aiomme leikata heidän elävät suolistonsa irti ja käyttää niitä panssarivaunujemme telaketjujen rasvaamiseen. Me aiomme murhata nuo surkeat hunnipaskiaiset riveittäin.

Tiedän, että jotkut teistä pojista miettivät, uskallatteko nääntyä tulen alla. Älkää huoliko siitä. Voin vakuuttaa teille, että te kaikki teette velvollisuutenne. Natsit ovat vihollisia. Kalahtakaa heidän kimppuunsa. Vuodattakaa heidän vertaan. Ampukaa heitä vatsaan. Kun työnnätte kätenne mössöön, joka hetki aiemmin oli parhaan ystävänne naama, tiedätte mitä tehdä.

Haluan teidän muistavan vielä yhden asian. En halua saada viestejä, joissa sanotaan, että pidämme kiinni kannastamme.

Emme pidättele mitään. Antaa hunnien tehdä sen.

Etenemme jatkuvasti, emmekä ole kiinnostuneita pitämään kiinni mistään muusta kuin vihollisesta. Pidämme häntä nenästä kiinni ja potkaisemme häntä perseelle. Potkimme häntä vitusti koko ajan, ja me lävistämme hänet kuin hanhen!

Sitten on yksi asia, jonka te miehet voitte sanoa palattuanne kotiin, ja voitte kiittää siitä Jumalaa. Kolmenkymmenen vuoden kuluttua, kun istut takkatulen ääressä pojanpoikasi polvillasi, ja hän kysyy sinulta, mitä teit toisessa maailmansodassa, sinun ei ainakaan tarvitse sanoa: No, minä lapioin paskaa Louisianassa.

No niin, nyt te kusipäät tiedätte, miltä minusta tuntuu. Oi, olen ylpeä johdattamaan teitä ihania tyyppejä taisteluun milloin vain, missä tahansa.

Siinä kaikki."

kari.naskinen@gmail.com