Enkeli, tiedätkö mitä ahdistus, viha ja houreet ovat?

Olin juuri lukemassa Charles Baudelairen isoa runokokoelmaa Pahan kukat (1861), kun lehden tv-ohjelmatiedoissa oli, että illalla tulee elokuva Pahan kukat (2016). Nopeasti tarkistin asian ja selvisi, että Antti J. Jokisen tekemä elokuva kertoo syrjäytyneistä lähiönuorista Itä-Helsingissä. En katsonut elokuvaa, mutta ehkä siinä hyvinkin käsitellään samoja kysymyksiä kuin Baudelairen teoksessa, jossa kirjoittaja kysyy kauneutta uhkuvalta Enkeliltä, onko se ollenkaan tietoinen, mitä on ahdistus, mitä häpeä, mitä viha, mitä nyrkkiin kouristuvat sormet, mitä rypyt ja vanhenemisen pelko.

Runot ovat hurjia, mutta Jokisen elokuvakin pitää vielä Yle Areenasta katsoa. Yhtä tuskaista kirjallisuutta on harvoin osunut kohdalle. Baudelaire vetää jo esipuheessaan jalat alta lukijalta: Helvettiä kohti tässä mennään. Kauhua tuntematta taivallamme pimeydessä ja löyhkässä. Joka ainut kerta kun vedämme henkeä, painuu Kuolema keuhkoihimme kuin näkymätön virta, voihkien kumeasti.

Charles Baudelairen (1821 - 1867) runoteos ilmestyi Pariisissa Napoleon III:n keisarikunnassa. Heti se joutui oikeuden käsittelyyn ja kirjailija tuomittiin sakkoihin ”julkisen moraalin, hyvien tapojen ja uskonnollisten tunteiden loukkaamisesta”. Tämä vahvisti kirjailijan käsitystä siitä, että yhteiskunta ei ymmärtänyt hänen taidettaan. Näin katkeruutta tuli vain lisää hänen runouteensa, jossa hän tutki kauneuden ja rappion, hyvän ja pahan, henkisyyden ja materiaalisuuden välisiä jännitteitä.

Uudelleen ja vielä laajennettuna kirja kuitenkin ilmestyi 1861. Saatuaan sen valmiiksi painoon vietäväksi Baudelaire kirjoitti äidilleen: ”Kirja on jokseenkin hyvä, ja jääköön se todistamaan minun inhostani ja vihastani kaikkea kohtaan.”

Baudelaire oli kurkkuaan myöten täynnä ”kaikkea”, eniten kuitenkin eliitin ja kulttuurin rappeutumisesta ja turmeluksesta. Hän koki itsensä ulkopuoliseksi siinä porvarillisessa yhteiskunnassa, jota hän halveksi sen materialismin ja kaksinaismoralismin takia. - ”Ankkuri ylös! Ikävystyttää tämä paikka, Kuolema! Mennään! Taivaaseen, Helvettiin, samantekevää! - syvälle”, päättää Baudelaire viimeisen runonsa.

Helvettiin hän varmaan mieluiten menisi, koska se vaikuttaa tutummalta. Siellä hän toivoo Saatanan levittävän hyvän ja pahan tiedon puun lehvät kasvoilleen ja kasvattavan niistä uuden kirkon. Nyt kun näitä runoja lukee, ei kaukaa hae, etteikö näistä lehvistä tule mieleen Bahmut, Donbas ja Gaza… Ei uutta auringon eikä Saatanan alla.

Jo ennen Baudelairea oli Don Juan päässyt Tuonelan virralle. Häneen peräänsä vonkuivat naiset kauhtanat auki, rinnat paljaina. Runoilija itse oli päässyt eroon vaimostaan jo aikaisemmin, kun oli heivannut muijan kaivoon. Oli sen jälkeen elellyt edes vähän leppoisammin, kun ei tarvinnut vaimon jatkuvaa nalkutusta kuunnella.

Naisjuttuja kirjassa on paljon. Niitä kai tutki Juha ”Watt” Vainiokin tehdessään isojen poikien lauluja. Yhdessä runossa Baudelaire kirjoitti pulleista purjeista ja Solistiyhtye Suomi lisäsi mukaan mahtavan peräsimen.

VIHAA, KATKERUUTTA

Baudelairen teos on niin runsas, että siitä saisi alkuja moniin lähtöihin. Runot on nyt suomentanut ja tulkinnut uudelleen Antti Nylén, joka itse kuuluu Baudelairen kanssa samaan porukkaan, maailman karuuden ja epätoivon kuvaajiin. Sukulaissieluisuus tuli esiin jo Nylénin esikoisteoksessa Vihan ja katkeruuden esseet (2007). Myös Nylén tunnetaan äärimmäisyyksiin viedyistä mielipiteistään maailman nykymenosta. Nylén ei oikeastaan halua elää tässä maailmassa, jota ihminen on tuhoamassa.

”Kirjoitan, koska olen epäonnistunut aktivisti”, on Nylén sanonut. ”Haluan inspiroida ihmisiä ajattelemaan ja toimimaan. Haluaisin, että lukijat menisivät kirjan luettuaan mellakoimaan ja tekisivät sen, mitä mä en osaa, eli tekisivät tuhopolttoja ja heittäisivät tiiliskiviä turkisliikkeen ikkunasta sisään” (Ylioppilaslehti 3.10.2010). Kuulun samaan ihmisryhmään Nylénin kanssa: en kykene mellakointiin, mutta luen Nylénin kirjoja ja vihaankin monia asioita.

Vuonna 2020 Nylén perusti Bokeh-julkaisuprojektin, joka toimii kirjallisuuden ja kuvataiteen välimailla, mutta kustantamoksi Nylén ei sitä sano. Bokeh-sana on japania ja tarkoittaa sumeutta tai utua. Pahan kukat kustansikin Sammakko (2021).

Baudelaireen ja Ranskaan on sellainen linkki, että Bokeh-jengi ilmoittaa netissä olevassa manifestissaan, että heidän esikuviaan ovat Ranskan vastarintaliikkeen jäsenet, jotka pimeissä ja kosteissa kellareissaan polkivat virtaa tiikelikoneisiinsa. Heidän paras ystävänsä, työtoverinsa ja liittolaisensa on kopiokone, tuo taidetoimijoiden halveksima ja suuren yleisön väärinkäsittämä suurtehokone.

Kannattaa käydä Bokehin nettisivuilla. Siellä on laaja-alaista tekstiä kaikesta tärkeästä, esimerkiksi: ”Jokainen on lukion ensimmäiseltä luokalta alkaen yksityisyrittäjä, jonka on taisteltava kursseista muiden opiskelijoiden kanssa ja tiedettävä 16-vuotiaana, millä aikoo rahoittaa elintoimintojensa ylläpidon 56-vuotiaana (vai antaako niiden suosiolla lakata), ja nyt, lopulta, nykyisen hallituksemme päällikön kivisydäminen puhetorvi ilmoittaa, että me olemme tottuneet elintasoon, jota emme ansaitse” (koska olemme eläneet yli varojemme liian pitkään).

kari.naskinen@gmail.com