Niin sanoista kasvaa sota, ja sodasta tulee totta

Kun panee yhteen Aulis Sallisen ja Paavo Haavikon sanontoja Ratsumiehestä, sitä voi luonnehtia kertomukseksi miehestä ja naisesta, sodasta, metsävaltiosta Venäjän ja Ruotsin välissä, orjuudesta, hevosista, naisista, onnesta ja kuolemasta. Se ei ole yhtenäinen juoniooppera, vaan oikeastaan kolme pienoisoopperaa, joita eräät henkilöt ja muutkin säikeet yhdistävät. Sen sijaan musiikki nivoo ne yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Tätä yhtenäisyyttä korostaa se, josta Kalevi Aho on kirjoittanut: ”Sallinen työskentelee hyvin yksinkertaisin keinovaroin, joita käyttäen hän kuitenkin kykenee luomaan voimakkaita tunnelmia ja sävyjä.”

Nämä Sallisen keinovarat ovat dramaattisen tehoavia. Kun näin maallikkona hakee vertailukohtia, niin oopperamaailmasta tulevat ensimmäisinä mieleen Britten ja Shostakovitsh. Teemat ovat yksinkertaisia ja lyömäsoitinten tehostamina rytmikkäitä, ja kun niitä toistetaan hieman varioiden tiettyihin tapahtumiin liittyen, on musiikkia helppo lähestyä. Ooppera alkaa Novgorodissa pääsiäisyönpalveluksesta kuultavalla ortodoksikuoron hymnillä tuoden mieleen minimalismin, joka sitten vähitellen monimuotoistuu.

Erityisesti pitää noteerata myös ennen Ratsumiehen varsinaista säveltämistä syntyneet Neljä laulua unesta, joista kolme sisältyy tähän oopperaan. Sallinen sävelsi ne tilaustyönä Taru Valjakalle, joka Ratsumiehen kantaesityksessä 1975 Olavinlinnassa esitti Annan roolin. Myöhemmin tämän hienon laulusarjan ovat levyttäneet ainakin myös Soile Isokoski, Helena Juntunen ja Karita Mattila.

YMPYRIÄISESSÄ MAAILMASSA
PALATAAN AINA SAMAAN

Kertomukset rakkaudesta, vallasta, vapaudesta, oikeudenmukaisuudesta ja epäoikeudenmukaisuudesta ovat jatkuvasti toistuvia teemoja taiteessakin. Jos aloitan rakkaudesta, niin ratsumies Antti kysyy novgorodilaiselta kauppiaalta, tietääkö tämä, mikä on miehelle parasta maailmasta? Onko se hunaja, uni vai kaupanteko? Eipä tietenkään, vaan makeinta miehelle on naisen syli.

Koska Antti on muutenkin tällainen arvuuttelija ja ennustaja, tuli hakematta mieleen Simana Arhippainin laulama balladi arvoituksia kyselevästä Vestmanviikistä, joka myös liikkuu ratsain. Tämä arvuuttelija on Sallisen Punaisessa viivassa, ja Arhippainin tarinoissa maailman ympyriäisyys tulee esille, kuten myös Ratsumiehessä. Annaa pelottavat miesten puheet ja toimet, varsinkin sotatoimet:

”Niin sanoista kasvaa sota, ja sodasta tulee totta.”

Näinhän asiat ovat nyt taas. Niin paljon stubbit, häkkäset ja kumppanit sodasta puhuvat, että kai se kohta todeksi muuttuu.

Historiallisesti Ratsumies sijoittuu 1500-luvun Suomeen Kalmarin unionin hajoamisen jälkeen. Haavikon monimerkityksinen näytelmäteksti on kuvitteellista tulkintaa asioista, joista keskeistä on vallan ja oikeudenmukaisuuden problematiikka. Miljöönä on Suomi jonkinlaisena välimaana kahden roistovaltion Ruotsin ja Venäjän puristuksessa, vaikka Suomi todellisuudessa kuului jo tuolloin Kustaa Vaasan hallitsemaan kuningaskuntaan. Sallinen on ottanut librettoon noin komasosan näytelmästä, jossa kysytään, voiko oikeudenmukainen yhteiskunta koskaan muodostua riiston ja väkivallan raunioille.

Oopperassa tehdään myös se perihaavikkomainen kysymys, jonka Antti esittää: ”Kun kansa saa vallan, niin kuka sen saa?” Osaisikohan Vestmanviikki vastata?

Vallankumousdraamakin Ratsumies on. Tyytymättömyys kansan keskuudessa on kasvanut, kun herrat vievät siltä kaikki rahat. Siispä päätetään vallata Säämingin Olavinlinnan lounaispuolella Liistonsaaressa oleva kuninkaankartano. Operaation johtajaksi valittavalla Antilla on selvät systeemit sosialistisen hyvinvointivaltion perustamiseksi: ”Valtaamme ja hävitämme Liistonsaaren kuninkaankartanon. Kaikki mitä sieltä saadaan jaetaan heti tasan. Nekin jotka eivät ole mukana, lähellä asuvat, kaikki saavat osansa. Ja maksavat tästä alkaen veronsa kansalle, metsävaltiolle, joka perustetaan Venäjän ja Ruotsin välille.”

Kumous kuitenkin epäonnistuu. Mattikin kaatuu maahan, räpiköi kuolemaansa kuin lintu. Ei syntynyt Shakespearen Macbethista ja Kurosawan Seittien linnasta innoituksensa saanutta liikkuvaa metsävaltiota.

VÄLÄHDYS TOIVOA

Lavastus Kansallisoopperassa on erinomainen. Taustalla on videokuvaa, joka ajoittain muistuttaa raunioita Lapin sodan jälkeen. Antin kuollessa ja oopperan loppuessa tämä synkkä rauniolavastus muuttuu aivan lyhyeksi kirkkaaksi valomereksi – välähdys toivosta.

Solistit ovat kauttaaltaan mainioita. Mika Kares nimiroolissa on jo tullut tutuksi, ensimmäisen kerran muistan hänet Timo Mustakallio -laulukilpailusta 2004, jolloin hän ei voittanut, mutta sai Suomen kulttuurirahaston Eero Rantala -apurahan. Tuomariston puheenjohtajana tuolloin oli alkuperäinen Antti Matti Salminen.

Annan roolissa Miina-Liisa Värelä on niin ikään loistava. Hän voitti Timo Mustakallio -kilpailun 2011 ja pääsi Wagnerin suureen musiikkiin kiinni pian, kun sai 2014 Suomen Wagner-seuran stipendin Bayreuthiin. Menestystä Wagnerin oopperoissa on jo tullutkin.

Otan tähän kuvan myös Kansallisoopperan Lahdessa toteuttamasta Ratsumiehestä 1987 (Esa Ruuttunen ja Irja Auroora). Uusi oopperatalo valmistui 1993, ja Kansallisooppera kävi Lahdessa totuttelemassa oopperantekoa isolla näyttämöllä. Se esitti Ratsumiehen Lahden uudessa teatteritalossa yli 20 kertaa Paavo Liskin ohjaamana ja Ulf Söderblomin johtamana. Orkesterina toimi kuitenkin Lahden kaupunginorkesteri ja mukana oli myös Lahden oopperakuoro. Nyt Kansallisoopperassa kapellimestarina on Lahden uusi taiteellinen partneri Hannu Lintu.

kari.naskinen@gmail.com