On sopeuduttava huonompaankin maailmaan

Maapallo ei palaa entiselleen. Liikakansoitus, taloudellisen kasvun kiihdyttäminen ja niiden aiheuttama luonnon tuhoutuminen muodostavat yhtälön, josta ei pystytä peruuttamaan. Italialainen elokuvaohjaaja Michelangelo Antonioni käsitteli asiaa joPunaisessa erämaassa (1964), jossa petrokemiallinen tehdas saastuttaa ympäristöä ja vaaralliset kukutauditkin ovat tulossa riesoiksi. Elokuvan tapahtumat ajoittuvat juuri niihin vuosiin, jolloin Italian talouskasvu kiihtyi voimakkaasti ja siitä jouduttiin kallista hintaa maksamaan.

Heti elokuvan alkutekstien taustana tupruttavat tehtaan isot piiput kellertävää savua. Sitten kuvaan tulee kohti tehdasta menossa oleva tehtaanjohtajan vaimo Giuliana pienen poikansa kanssa. Giuliana erottuu kauniissa vihreässä takissaan harmaan likaiseksi muuttuneessa ympäristössä, jossa hän näkee myös tehdasalueen ulkopuolelle kuskattua roinaa, ilmeisesti jätetynnyreitäkin.

Antonioni kuvaa asioiden tilaa, mutta ei enää usko tilanteiden merkittävään paranemiseen päätellen siitäkin, mitä hän on elokuvaansa koskien sanonut: ”Neuroosi, jota pyrin kuvaamaan Punaisessa erämaassa, on ennen kaikkea sopeutumiskysymys. On ihmisiä, jotka sopeutuvat, ja toisia, jotka eivät pysty selviytymään ehkä siksi, että he ovat liian sidottuja vanhentuneisiin elämäntapoihinsa.”

Tämä siis kaksi vuotta sen jälkeen, kun Rachel Carsonin Äänetön kevät oli tuonut hätkähdyttävästi esille kemiallisten myrkkyjen vaikutuksen luontoon. Carsonin kirja oli eräänlainen alkupamaus vihreälle liikkeelle, mutta Antonionilla oli liikettä toiseen suuntaan.

Antonioni on tietenkin oikeassa, mutta asenne on väärä. Punaisessa erämaassa Giuliana ei sopeudu ja hän menettää lisää mielenterveyttään, johon on alkusyynä äskettäin tapahtunut liikenneonnettomuus, jollaisia nykyaikana tapahtuu rutosti enemmän kuin ennen. Jostain varsinaisesta rutostakin on elokuvassa kysymys, sillä yhdellä rahtilaivalla epäillään jonkun sairastuneen johonkin kulkutautiin ja laiva on pantu karanteeniin.

Laiva on ankkuroitu satamarantaan isossa joessa, josta kalat ovat jo hävinneet ilmeisesti tehtaan saastepäästöjen takia. Lähistöllä oleva suoperäinen alue on myös kauheassa kunnossa ja haisee kuin Lievestuoreen sellutehtaan lipeälampi 70-80-luvuilla.

Pahimpia saastuttajia on nykymaailmassa suljettu tai niiden aiheuttamia vahinkoja on onnistuttu pienentämään. Uuteen teknologiaan luottaa myös Antonioni: elokuvassa hänen silloisen vaimonsa Monica Vittin esittämän Giulianan pojalla on huoneessaan robotti, joka herättää pojan aamuisin. Poika myös leikkii fysiikkaan ja kemiaan liittyvillä lelulaitteilla. Välillä Giuliana käy myös rakenteilla olevan avaruusobservatorion rakennustyömaalla – josko apua löytyisi siltä sektorilta.

Ilman radikaaleja muutoksia ei apua kuitenkaan ole tiedossa. Elokuvan lopussa Giuliana kertoo pojalleen, että tehtaan savut ovat myrkyllisiä ja että linnut tietävät sen, eivätkä lennä myrkkypilveen kuolemaan. Ihminen ei opi tarpeeksi, mutta tämä ei ole Antonionin viesti. Punainen erämaa on tästä huolimatta hieno elokuva, Antonionin ensimmäinen värillinen, jossa hyvin harkittujen värielementtien sijoittelu tuo mieleen tätäkin enemmän värien kanssa pelaavan Pedro Almodovarin elokuvat.

Antonioni oli kokonaan uuden ajan ohjaaja verrattuna heihin, jotka Roberto Rossellinin johdolla tekivät Italian tärkeimmän ajanjakson neorealismin elokuvat. Antonioni ei enää keskittynyt työväenluokan ongelmiin, vaan fokus oli keskiluokassa, jopa elitismissä. Samalla Antonioni irtautui ankarasta sodanjälkeisestä, vasemmistolaiseen neorealismiin sisältyneestä marxismista. Johan Karl Marx väitöskirjassaankin nojautui siihen, että luonto oli ihmisen synnyttäjä ja että ihmisen vieraantuminen luonnosta oli yksi vieraantumisen vahingolisimmista muodoista. Marx katsoi, että kapitalismissa palkkatyö vieraannutti työntekijän tekemästään tuotteesta, jonka hankkimiseen hänellä itsellään ei ollut varaa, samoin työprosessista, johon hän ei itse pystynyt vaikuttamaan. Antonioni ei selvästikään ollut marxilainen toisin kuin Rossellini, joka omaelämäkirjassaan lainasi usein Marxia, Engelsiä, Balzacia ja Platonia.

Punainen erämaa on kyllä paljon muutakin kuin tässä esille ottamani, mutta nämä muut teemat eivät ole yhtä isoja. Giulianan vieraantuminen ja pään sisällä olevat ongelmat ovat vakavia henkilökohtaisia asioita, joista katsoja ei kuitenkaan saa kunnon otetta. Giulianan mieli jää yhtä tyhjäksi kuin hänen Ravennaan suunnittelemansa keramiikkaliike, jonka ideoimisessa hän ei pääse seinien värien pohtimista pitemmälle.

Lieneekö sattumaa vai mitä, mutta Italian kemianteollisuuden johtava yritys Vinavil tehtaineen on toiminut Ravennassa vuodesta 1955. Siellä valmistetaan vinyyliasetaattipohjaisia polymeereja, siis näin maallikkona yksinkertaistaen muoveja, ja muoveistahan maailmaa rakennetaan haittoineen päivineen.

kari.naskinen@gmail.com