Eilen kaatuneitten muistopäivänä kävin Helsinki 98 -teatterin esityksessä, jossa ukrainalaisen Iryna Serebriakovan näytelmässä kerrottiin sikäläisestä tavasta: joka aamu television Новини-uutisohjelmassa pidetään minuutin hiljaisuus sodassa kaatuneiden muistoksi. Tästä huolimatta ukrainalaiset ovat selvästi kahtia jakautuneita, mistä osoituksena esimerkiksi graffitikirjoitukset, joita näytelmäkirjailija oli pannut muistiin ja joita näyttelijät nyt kirjoittivat uudelleen Vuosaaren lakkautetun lukion sisäpihalla ikkunoihin ja seiniin. ”Miksi lähdit sinne älykääpiö?”, ”Älä ammu siellä ketään” jne.
Oli yllättävää katsoa näytelmää, jonka esille tuomissa asioissa oli paljon meille tuntematonta tietoa. Suomessa seuraamme tietenkin pääasiassa suomalaista tiedonvälitystä, ja koska Suomi on Ukrainan tukijoukkoihin kuuluvana nyt Venäjän vihollismaa, tuli mieleen vanha totuus siitä, että ensimmäinen sodan uhri on aina totuus.
Iryna Serebriakovan (kuvassa) näytelmä perustuu hänen 18 tuntia pitkällä junamatkalla ukrainalaisten miesten kanssa käymiinsä keskusteluihin. Osa miehistä oli kertonut sotimisen vastenmielisyydestä ja siitä ilmapiiristä, joka nykyisin Ukrainassa vallitsee. Kaiken edelle menee sota. Edes morsiusparia ei sallita vihittävän, ellei sulhasella ole esittää sotilaspassia tai kutsuntamääräystä. Sama koskee opiskelututkintotodistusten saamista.
Miehet päivänvalossa -näytelmän neljä näyttelijää ovat eräänlaisessa rauhanoppositiossa. Pasifismi-sanaa ei lausuta, mutta koulun katolla käydään kerran heiluttamassa isoja valkoisia rauhanlippuja. Näyttelijät itsekin ovat valkoisissa vaatteissa, mikä korostaa heidän olemistaan ikään kuin näkymättöminä virallisen yhteiskunnan ulkopuolella.
Näitä ulkopuolisia kytätään ja etsitään lakkaamatta. Tätä etsintää näytelmässä korostavat viranomaisten kauko-ohjaamat droonilennokit, joilta sodasta kieltäytyvien on koko ajan yritettävä piiloutua kuka mitenkin ja minnekin. Asiaa kyllä auttaa, jos on rikas, sillä rahalla voi välttää köyhien jonoon kutsuntoihin menemisen.
Väkivalta ja kova hierarkia on palannut Ukrainaan. Sotaanlähtö on ihanne. Yhdessäkin provosoivassa graffitissa sanotaan, että ”sankarit eivät kuole”, mutta kuitenkin ukrainalaisia on kaatunut jo yli 60 000 ja haavoittuneita arvioidaan olevan satoja tuhansia. Siviilejäkin on kuollut yli 10 000. Eivätkä kaikki sotaan haluakaan, ennen viimeistä hengenvetoa on parempaakin tekemistä. Asevelvollisuusikä Ukrainassa on 25 vuotta, mutta nuoruusreserviä pitää olla niin paljon, että maastapoistumiskielto koskee myös kaikkia 18-25-vuotiaita poikia ja miehiä. Pakoon kuitenkin yritetään monin keinoin. Yksi keino on uiminen monta sataa metriä leveän rajajoen yli Romaniaan – joiltakin onnistuu, jotkut hukkuvat.
Erinomainen näytelmä sekä esityksenä että tietoiskuna. Helsinki 98 on esittänyt sitä koulun sisäpihalla huhtikuun lopulta alkaen. Se haluttiin tehdä ulkosalla, koska asia piti rohkeasti tuoda päivänvaloon. Näyttelijät ovat Taisiya Kostyuk, Ilkka Lampi, Maksim Pavlenko ja Timo Teern.
Tätä ennen Helsinki 98 on esittänyt koulun sisätiloissa Svetlana Aleksijevitshin dokumentaarisiin kirjoihin perustuvat näytelmät Neuvostoihmisen loppu (2023), Sinkkipojat (2024) ja Tshernobylin rukous (2015). Ohjaaja on edelleen sama, joka ei anna nimeään julkisuuteen sodan takia.
kari.naskinen@gmail.com
