Eisenstein muokkasi lokakuun vallankumouksesta toisen todellisuuden

Lokakuun vallankaappaus eli lokakuun suuri sosialistinen vallankumous tiivistyi nimeltään lokakuun vallankumoukseksi vasta 1920-luvun lopulla. Silloin valmistui myös Sergei Eisensteinin vallankumouksellisen trilogian kolmas elokuva Lokakuu (1927). Vaikka se on tyyliltään hyvin dokumentaarinen, se on kuitenkin enemmän Eisensteinin taideteos. Tämä näkyy heti elokuvan alussa, jossa Nikolai II:n patsas Petrogradissa rikotaan ja kaadetaan, mutta kysymys on kuvallisesti rekonstruoidusta Aleksanteri III:n patsaasta, joka todellisuudessa oli Moskovassa.

Kun elokuva alkaa jo helmi-maaliskuun alustavasta vallankumouksesta, tulee pian mukaan myös Lenin, joka 3.4.1917 saapui pitkän junamatkan Zürichista tehneenä ja Suomen kautta Petrogradin Suomen asemalle. Lenin nousee asemarakennuksen ulkopuolella olleen, ”Pääoman viholliseksi” nimetyn panssariauton päälle (kuvassa) ja pitää kuuluisan puheensa. Vaikka bolshevikeilla ei vielä ollut merkittävää valtaa uusissa neuvostoissa, otti Lenin voimakkaan kannan työläisten edustajien johtamien neuvostojen puolesta. Tässä tärkeässä puheessaan Lenin käytännössä otti bolshevikkiliikkeen komentoonsa ja haukkui samalla väliaikaista hallitusta tukeneet Pravdan toimittajat Lev Kamenevin ja Josif Stalinin.

Tätä kohtausta ei kuitenkaan kuvattu oikealla tapahtumapaikalla, vaan Sovkinon studioilla Moskovassa. Leniniä esitti Vasili Nikandrov, joka oli ensimmäinen filmi-Lenin, esittänyt häntä jo kahdessa aikaisemmassa elokuvassa, Boris Tshaikovskyn Valkoisten linjojen takana (1925) ja Boris Barnetin Moskova lokakuussa (1927). Täyttä hyväksyntää Nikandrov ei kuitenkaan saanut, vaan esimerkiksi Vladimir Majakovski kirjoitti, että ”Nikandrov ei näytä Leniniltä, vaan kaikilta Leninin patsailta”.

Eisensteinin teos inspiroitui historiallisista tapahtumista, joiden aikana hän itse oli 19-vuotias arkkitehtiopiskelija Pietarissa. Hän oli muuttanut arkkitehti-isästään eronneen äitinsä luo Riiasta Latviasta, joka kuului Venäjän valtakuntaan. Lokakuussa tärkeintä oli ideologinen sanoma ja taiteellinen ilmaisu tarkan historiallisen totuuden sijaan. Tästä on tyypillisenä esimerkkinä Talvipalatsin valtaus isolla rynnäköllä portit rikkoen, mikä ei pidä yhtä totuuden kanssa, koska portit eivät olleet suljettuina ja muutenkin valtaus oli lähinnä muodollinen paraatimarssi, joskin kaoottinen.

Neuvostoliiton johtaviin dokumenttielokuvien tekijöihin kuulunut, muutaman vuoden Eisensteinia vanhempi Esfir Shub kirjoittikin, että ”historiallista tosiasiaa ei voi lavastaa, koska lavastaminen vääristää tosiasiaa”. Eisensteinin näkökulmasta tärkeintä oli kuitenkin bolshevikkien ja Leninin roolien korostaminen vallankumouksessa, samalla kun se vähätteli muiden ryhmien, kuten menshevikkien ja anarkistien, osuutta. Tyypillinen esimerkki: menshevikit yrittävät imelillä sovintohyminöillä Neuvostojen toisessa kongressissa juuri Talvipalatsin valtauksen aikana saada sopua aikaan bolshevikkien kanssa, niin Eisenstein leikkaa ristiin harppua helisteleviin käsiin. Väliaikaisen hallituksen ja sen pääministerin Aleksandr Kerenskin kuvaus taas on karikatyyrimäisen pilaileva.

Eisenstein käytti runsaasti symboliikkaa ja kuvauksellisia metaforia (esim. konekiväärien rytmi, väkijoukkojen liike), jotka eivät välttämättä vastaa historiallisia yksityiskohtia, mutta palvelevat elokuvan ideologista sanomaa. Kokoukset Smolnassa ja väkijoukkojen liikehdinnät on lavastettu teatraalisesti, eivätkä ne aina vastaa tarkkaa kronologiaa tai todellisia tapahtumapaikkoja.

Vuonna 2019 elokuvatutkija Lauri Piispa ja venäläisen kulttuurin professori Tomi Huttunen pitivät Helsingin yliopistossa neljän luennon sarjan Eisensteinista (Mv 16.11.2019). Nyt Piispalta on ilmestynyt näihin luentoihin ja niitä laventaen kirja Eisensteinista (Helmivyö, 2025), jossa pääosassa ovat ohjaajan pitkät elokuvat. Jo alkusivuilla Piispa siteeraa Eisensteinia nimenomaan lokakuuhun ja Lokakuuhun viitaten: ”Mitä vallankumous antoi minulle sellaista, että olen iäksi verisitein sidottu Lokakuuhun? Vallankumous antoi minulle kaikkein kalleimman elämässä: sen ansiosta minusta tuli taiteilija.” Päiväkirjaansa Eisenstein kirjoitti: ”Olen sosialismin periaatteellinen vastustaja, mutta jostain syystä uskon lujasti sen väistämättömyyteen.”

Elokuvan tilasi Eisensteinin työryhmältä lokakuun juhlavuoden komissio, mutta oli tekemisessä myös henkilökohtaisia tuntemuksia, kuten Eisenstein kirjoitti: "Omistamme elokuvamme Pietarin proletariaatille, lokakuun ensimmäisille luojille."

Näin syntyi Lokakuuhun päättynyt trilogia, jota edelsivät yhtä hienot teokset Lakko (1924) ja Panssarilaiva Potemkin (1925). Lisäksi Eisenstein teki 30-luvulla pitkät elokuvat Vanhaa ja uutta, Que Viva Mexico! ja Aleksanteri Nevski sekä 40-luvulla Iivana Julman. Lauri Piispa kirjoittaa, että Eisensteinilla oli näiden jälkeen utooppinen teoria Marxin Pääoman filmaamisesta, mutta tälle intellektuaaliselle hankkeelle neuvostovalta ei lämmennyt. Piispa kuitenkin jatkaa, että Eisensteinin idea inspiroi sodanjälkeisiä modernisteja, joista varsinkin Jean-Luc Godard oli ilmeinen perillinen monissa kulttuurin merkkejä ja merkityksiä pohdiskelevissa elokuvissaan.

kari.naskinen@gmail.com