Neljän tähden kenraali: Rakastan sotaa!

Televisiosta on viime aikoina tullut kuuluisia sotaelokuvia. Yleisradionkin on osallistuttava militaristisen isänmaallisuuden kohottamiseen. Edward Dmytrykin Nuoret leijonat (1958) on muutamaa sotilasta koskeva henkilökuvaus, jossa yksi natsiupseeri tajuaa lopulta kaiken sotaan liittyvän järjettömyyden ja varsinkin Saksan syyllisyyden. Toisenlaisen kertomuksen esittää Franklin J. Schaffnerin Panssarikenraali Patton (1970), jossa neljän tähden kenraalin George Smith Pattonin toimintaan toisessa maailmansodassa liittyy niin paljon vastenmielistä, että kuvottaa. Sillä tavalla poikkeuksellinen elokuva minulle, että useissa kohdissa toivoin saksalaisten voittavan jonkin yksittäisen taistelun niin, että Patton saisi köniinsä oikein pahasti. Näin ei tietenkään käy. Osatappioita kyllä tulee, mutta niistäkin Patton osaa nauttia, yhden taistelun jälkeen Patton katsoo laajaa kenttää, jossa on amerikkalaisten sotilaiden ruumiita ja ruumiiden riekaleita sekä tuhottua kalustoa: ”Minä rakastan tätä.”

Elokuva perustuu todellisuuteen, yhteen Pattonista (kuvassa oikea George S. Patton) tehtyyn elämäkertakirjaan ja ennen Normandian maihinnousua Pattonin tilalle määrätyn viiden tähden kenraalin Omar Bradleyn muistelmakirjaan. Patton pantiin välillä syrjään typerän käytöksensä takia. Sotasairaaloissa Euroopassa vierailtuaan hän syytti sotapsykoosiin joutuneita miehiä pelkuruudesta ja määräsi heidät takaisin rintamalle ja etulinjaan. Yhtä tällaista sotilasta Patton pilkkasi kaikkien kuulleen, uhkasi aseella ja huitaisi vielä nyrkilläkin.

Elokuvan käsikirjoituksen tekivät Francis Ford Coppola ja Edmund H. North. He aloittivat Pattonin puheella Yhdysvaltain 3. armeijan miehistölle, mutta se ei ole kokonaan aitoa tekstiä, vaan mukana on osia Pattonin joistakin muista puheista. Pattonin sanontoja piti kuitenkin läpi elokuvan siistiä, jotta elokuvien luokitusviranomaiset eivät olisi määränneet sille liian rajua ikärajoitusta. Esimerkiksi avauspuheen fucking (vitun) korvattiin sanalla fornicating (haureus).

Elokuva sai seitsemän Oscaria, mutta sen ääliömäisyyden todistaa hullun Pattonin puhe elokuvan alussa (otsikkokuva), jonka panen tähän kokonaan, koska en viitsi elokuvasta muuten enempää kirjoittaa:

”Istukaa alas. Haluan teidän nyt muistavan, ettei yksikään kusipää ole koskaan voittanut sotaa kuolemalla maansa puolesta. Hän voitti sen pakottamalla toisen köyhän tyhmän paskiaisen kuolemaan maansa puolesta. Miehet, kaikki tämä höpötys siitä, että Amerikka ei halua taistella ja haluaa pysyä poissa sodasta, on täyttä hevonpaskaa. Amerikkalaiset perinteisesti rakastavat taistelemista. Kaikki oikeat amerikkalaiset rakastavat taistelun kirvelyä.

Lapsena te kaikki ihailitte marmoripallonheiton mestaria, nopeinta juoksijaa, ison liigan baseball-pelaajia, kovimpia nyrkkeilijöitä. Amerikkalaiset rakastavat voittajaa, eivätkä suvaitse häviäjää. Amerikkalaiset pelaavat aina voittaakseen. En välittäisi hitustakaan miehestä, joka hävisi ja nauroi. Siksi amerikkalaiset eivät ole koskaan hävinneet eivätkä koskaan häviä sotaa. Koska pelkkä ajatus häviämisestä on amerikkalaisille vastenmielinen.

Armeija on joukkue. Se elää, syö, nukkuu ja taistelee joukkueena. Tämä yksilöllisyysjuttu on täyttä hölynpölyä. Ne sappiraa'at paskiaiset, jotka kirjoittivat tuollaista yksilöllisyydestä Saturday Evening Postiin, eivät tiedä oikeasta taistelusta sen enempää kuin haureudestakaan.

Nyt meillä on maailman paras ruoka ja laitteet, paras henki ja parhaat miehet.

Tiedättekö, Jumalan nimeen, minä oikeasti säälin noita paskiaisia, joita vastaan kohtaamme. Jumalan nimeen, säälin. Emme aio vain ampua noita paskiaisia. Me aiomme leikata heidän elävät suolistonsa irti ja käyttää niitä panssarivaunujemme telaketjujen rasvaamiseen. Me aiomme murhata nuo surkeat hunnipaskiaiset riveittäin.

Tiedän, että jotkut teistä pojista miettivät, uskallatteko nääntyä tulen alla. Älkää huoliko siitä. Voin vakuuttaa teille, että te kaikki teette velvollisuutenne. Natsit ovat vihollisia. Kalahtakaa heidän kimppuunsa. Vuodattakaa heidän vertaan. Ampukaa heitä vatsaan. Kun työnnätte kätenne mössöön, joka hetki aiemmin oli parhaan ystävänne naama, tiedätte mitä tehdä.

Haluan teidän muistavan vielä yhden asian. En halua saada viestejä, joissa sanotaan, että pidämme kiinni kannastamme.

Emme pidättele mitään. Antaa hunnien tehdä sen.

Etenemme jatkuvasti, emmekä ole kiinnostuneita pitämään kiinni mistään muusta kuin vihollisesta. Pidämme häntä nenästä kiinni ja potkaisemme häntä perseelle. Potkimme häntä vitusti koko ajan, ja me lävistämme hänet kuin hanhen!

Sitten on yksi asia, jonka te miehet voitte sanoa palattuanne kotiin, ja voitte kiittää siitä Jumalaa. Kolmenkymmenen vuoden kuluttua, kun istut takkatulen ääressä pojanpoikasi polvillasi, ja hän kysyy sinulta, mitä teit toisessa maailmansodassa, sinun ei ainakaan tarvitse sanoa: No, minä lapioin paskaa Louisianassa.

No niin, nyt te kusipäät tiedätte, miltä minusta tuntuu. Oi, olen ylpeä johdattamaan teitä ihania tyyppejä taisteluun milloin vain, missä tahansa.

Siinä kaikki."

kari.naskinen@gmail.com

Palveluyhteiskunta muutettu itsepalveluyhteiskunnaksi

Ei olisi puoli vuosisataa sitten uskonut, että Speden ja Simon rautakauppahupailu ei koskenut silloista aikaa, vaan ennusti tulevaa. Enää ei saa edes hidasta palvelua, koska olemme muuttuneet itsepalveluyhteiskunnaksi. Kaikki on hoidettava itse.

Kahviloissa ja ravintoloissa asiakkaan on mentävä tiskille ja tehtävä siellä tilauksensa, ja pois lähtiessään häntä neuvotaan isossa plakaatissa, että astiat pitää palauttaa tuohon keräilyhyllyyn.

Muutama viikko sitten varasin ajan yhteen vieraaseen pankkiin, johon oli jostakin kymmeniä vuosia vanhasta tapauksesta jäänyt 50 euroa sisälle. Pankkiin ei ole ovi auki, joten piti soittaa. Ensin ruuhkaa, ruuhkaa ja ruuhkaa, mutta neljännellä yrityksellä onnistui. Tätä tämä nykyisi on, isojen firmojen ja laitosten puhelinumerot ovat sellaisia ihmeellisiä 00100 0300 100 3450, josta ensin vastaa kone pyytäen painamaan eri numeroita riippuen siitä, mitä kieltä käytän, minkätyyppinen on asiani ym. Sitten kun saa yhteyden, alkaa uusi vaihe: ”kaikki linjamme ovat nyt varattuja, odottakaa hetki.” Yleensä tämä hetki on pitkä kuin nälkävuosi.

Tällä viikolla Helsingin Sanomien yleisönosastossa kirjoitti espoolainen mies teleoperaattorin 60 euron virheellisestä veloituksesta. Mies sai pitkän jonotuksen jälkeen yhteyden asiakaspalvelijaan, joka asiaa tutkittuaan myönsi laskutuksessa olleen virheen. Se hyvitettiin seuraavassa laskussa, mutta tuon reklamaatiopuhelun hinnaksi oli tullut 68 euroa.

Yhteyttä voi yrittää myös netin avulla. Silloin apuun tarjoutuu ruudun oikeassa alareunassa oleva päätelaitekeskustelujärjestelmä chatti. Kun olen sellaisen kanssa yrittänyt toimia ehkä kymmenen kertaa, on niistä yhdeksän päättynyt chatin vastaukseen: ”en ymmärrä kysymystäsi, koska olen robotti, ota yhteys asiakaspalvelijaamme.”

Näitä asiakaspalvelijoita on niin vähän, että ei tule mitään. Oikeissa kauppapaikoissakin tilanne on surkea. Viimeksi maanantaina oli Citymarketin talon apteekissa vain yksi farmaseutti reseptiasiakkaita varten, vaikka tiedetään, että lääkkeidenhakijoita on eniten aina maanantaisin. Odotin numerolappujonossa niin pitkään, että tuli nälkä, joten heitin lapun lattialle ja lähdin pikaruokaravintola Subwayhin. Siellä sama juttu, etanatkin pystyisivät palvelemaan pikaisemmin.

Toisessa apteekissa Triossa pääsin asiaan, mutta siellä farmaseutti näki netistä, että tarvitsemani lääke on loppu koko maasta, myös tukkuliikkeestä. Eikä palvelu toimi edes globaalisti.

Takaisin autoon ja ostamaan tulostimeen mustepatruunaa. Alan liike löytyi, mutta siellä ei patruunaa ollut, eikä myyjä tiennyt, mistä kannattaisi seuraavaksi kysyä. Siis ei tiennyt!

Sitten kotiin ja soitto klo 16 Lahden sote-keskukseen Harjun Terveyteen – ja oho, heti alkoi toimia. Seuraavana aamuna klo 8.10 sieltä soitettiin ja kerrottiin lääkärin kirjoittaneen reseptin korvaavasta lääkkeestä. Kyllä toimii, kun halutaan toimia.

Aiemmin keväällä vaihdoin autoa. Kun en löytänyt siitä navigaattoria, vaikka sellainen näyttöruutu onkin, menin Länsi-Autoon, jossa on ko. merkin huoltokorjaamo. Kerroin rekkarini tunnuksen, mutta Korjaamo-kyltin alla ollut mies ei tarkistanut netistä, onko käytetyssä autossani navigaattoria. Kiitos ja näkemiin, ajoin Mega-Autoon, jossa töiden vastaanottaja lähti pihalle, tarkisti autoni nappulat ja sanoi, ettei tässä ole navigaattoria. Taas toimi, kun haluttiin.

Miksi autoissa ei muuten enää ole ampperimittaria, josta koko ajan näkisi, paljonko virtaa aukussa on? Maksaa Motonetissa alle kympin, ja kai sen aika helposti joku osaisi asentaa.

Yhtenä päivänä taas netissä, ei ihmisen eikä chattirobotin kanssa. Ei tullut mitään. ”Internal server error. The connection is reset. Try again in a some moments or check your computer network connection.” Osan sanoista ymmärsin, ja vaikutti ongelmalliselta, joten luovutin.

Palvelua ei ole myöskään autoa pienempien laitteiden korjaamista varten. Pesukoneet, pölynimurit, telkkarit, nykyaikaiset kännykät ja muut vempaimet kestävät nykyisin 5-7 vuotta, mutta korjaaminen tulee kohtuuttoman kalliiksi. Poikkeuksen tekee Kolehmaisen suutariliike Rauhankadun ja Kirkkokadun kulmassa, jossa käyn säännöllisesti uusimassa tennistossujen pohjat puoleen hintaan uusiin tossuihin verrattuna. Tähän myös sellainen lisäys, että Holman K-Rauta on aina toiminut paremmin kuin Speden rautakauppa.

Sen sijaan palvelun toimimattomuus koskee myös Helsingin Sanomia. Sitä ei tänäänkään tullut, koska sen jakaa päivittäin Etelä-Suomen Sanomat, mutta ei nyt, koska ESS ei ilmestynyt helatorstaina. Keskisuomalainen-konserni on päättänyt harventaa eri puolilla maata ilmestyvien paperilehtiensä ilmestymispäiviä, koska tulee taloudellisemmaksi jättää painettu lehti tekemättä ja jakamatta. Hyvää heladigitorstaita – kannattaisi Keskisuomalaisenkin siirtää hela hoito digiin.

kari.naskinen@gmail.com

Unelmana tyhjä muovikassi

Viiden Oscarin elokuvassa American Beauty (1999) lukiolainen Ricky Fitts näyttää naapurintytölle Jane Burnhamille kuvaamaansa kaitafilminpätkää kadulla tuulessa leijuvasta muovikassista. Kauniisti ja ilmavasti liikkuva muovikassi edustaa Rickylle kauneinta asiaa, jonka hän on koskaan nähnyt. Ricky on eversti-isänsä pakottamana käynyt sotilaskoulua, mutta palannut sieltä lukioon, ja Rickyn oma unelma on tulla elokuvataiteilijaksi. Kun nyt katsoin elokuvan, se näytti edelleen edustavan amerikkalaisen unelman niitä puolia, joita lukemattomissa muissakin elokuvissa ja kirjoissa on käyty läpi ja jotka yhä pätevät. Unelma on kevyen kaunis, mutta sisältä tyhjä.

American Beautyn ohjasi ensimmäisenä elokuvanaan englantilainen Sam Mendes (s. 1965) Hollywoodissa. Hän tuli sopivasti ulkopuolisena tarkkailijana analysoimaan amerikkalaista elämänmenoa. Hänen isänsä on portugalilaista syntyperää oleva kirjailija, kotoisin Trinidadista, ja isoisä oli trinidadilainen kirjailija. Monien muiden tavoin Mendes lähestyi elokuvassa ankaran kriittisesti amerikkalaista esikaupunkielämää, materialismia ja yhteiskunnallisia odotuksia, joiden täyttymättömyys jätti jäljelle vain tuhoa – niin kuin leijailevat muovikassit lopulta aiheuttavat valtavaa muovisaastekriisiä maapallon luonnolle.

Elokuvan yksittäiset repliikitkin heijastavat elokuvan teemoja ja tarjoavat raa´an näkökulman amerikkalaisen yhteiskunnan arvoihin ja asenteisiin. Täältä Suomesta katsoen niissä ei ole tapahtunut muutosta ainakaan meille tutumpaan. Yhden keskeisen teeman laukaisee teini-ikäisen Jane Burnhamin luokkakaveri Angela Hayes: "Mikään ei ole kauheampaa kuin tavallinen elämä – jotkut asuvat kerrostalossakin...” Tavallisuus tarkoittaa epäonnistumista elämässä, jossa kovimman paineen tämän tosiasian kanssa kokee keskiluokka. Koko ajan on tavoiteltava jotain parempaa, mikä aiheuttaa suuria ongelmia, koska perhe- ja työelämä ovat kuitenkin arkista, rutiininomaista puurtamista.

Lähiöperheen isää Lester Burnhamia esittävältä Kevin Spaceylta jäi puurtaminen kesken, koska hän ei tyytynyt rutiininomaisuuteen, vaan meni homoseksuaalisiin häirintähölmöilyihin ja hieno elokuvaura loppui siihen. Oscarin hän tästä elokuvasta joka tapauksessa ansaitsi. Jotenkin kuvaavaa kokonaisuudelle oli, että elokuvassa homous on suurin synti, klarinetinsoittajia ei unelmayhteiskunta kaipaa. Jo tätä ennen Spacey oli saanut Oscarin Bryan Singerin elokuvasta Epäillyt (1995), joka tuli meillä televisiosta viime sunnuntaina ja tulee taas perjantaina 30.5. klo 22.50 Subilta.

Lester Burnham kamppailee suurten odotusten kanssa, eikä potkut töistäkään tahtia haittaa. Lesterin himon kohde on Angela, eikä siinä sinänsä mitään, koska Amerikassa kunnon miehen malliin istuu myös nuorten pimujen kanssa peuhaaminen. Amerikkalaisia paljon katsoneille tämä on hyvin tuttu juttu.

Lester Burnham jopa kompensoi tällä näennäisesti kielletyllä suhteella epäonnistumistaan työelämässä. "Menestyäkseen on aina näytettävä menestyvältä, vaikka ei menestyisikään”, sanotaan elokuvassa. Tämä repliikki tiivistää amerikkalaisen yhteiskunnan pinnallisuuden ja ulkonäön suurta itseisarvoa: imago ja statussymbolit, kuten kalliit autot, täydelliset kodit arvostetulla alueella ja viimeistelty ulkonäkö ovat tärkeämpiä kuin aito menestys tai sisäinen hyvinvointi. Tulee mieleen, että tämähän on nykyisin entistä helpompi hoitaa, sillä somessa voi luuserikin saada itsensä näyttämään menestyvältä, kun ottaa avuksi fotoshopin ja tekoälyn.

Autoista kovasti kiinnostuneena panin merkille, että tässä elokuvassa nostettiin unelma-autoksi ensimmäisen sukupolven Pontiac Firebird Trans Am 60-70-lukujen vaihteesta. Kovan menopelin maineessa se on täällä muuallakin, eivätkä American Beautyn esille tuomat asiat muutenkaan ole vieraita Atlantin tällä puolellakaan. Tätä samaa teemaa Sam Mendes jatkoi elokuvassaan Revolutionaty Road (2008).

BILJOONIA MUOVIKASSEJA

Palaan vielä muutamalla muovikasseja koskevalla tilastotiedolla, joita netistä etsin. Jokainen suomalainen ostaa vuosittain keskimäärin 61 muovikassia ja kaikkiaan maailmassa käytetään vuosittain arviolta biljoonia muovikasseja. Biljoona on tuhat miljardia (ykkönen ja 12 nollaa). Merieläimet, linnut ja muutkin eläimet voivat syödä muovikasseja tai takertua niihin, mikä johtaa tukehtumisiin, vammoihin tai kuolemaan. Esimerkiksi merikilpikonnat sekoittavat muovikassit usein meduusoihin. Suuri osa muovikasseista päätyy kuitenkin kaatopaikoille tai poltettaviksi, mutta myös luontoon, erityisesti kehittyvissä maissa, joissa jätehuolto on puutteellista. Muovikassit ovat silti vain 8 % kaikesta muovijätteestä.

Ricky Fittsille muovikassikaitafilmi on joka tapauksessa suurta taidetta ja voimaa: "Tämä kassi vain tanssi kanssani, kuin pieni lapsi anelisi minua leikkimään sillä – viidentoista minuutin ajan. Sinä päivänä tajusin, että asioiden takana oli koko tämä elämä ja tämä uskomattoman hyväntahtoinen voima, joka halusi minun tietävän, ettei ole mitään syytä pelätä, koskaan."

Viimeiseksi hengenvedoksi vielä, että harrastaessani isäni 8 mm:n kaitafilmikameralla elokuvataidetta 60-luvulla kuvasin kerran koko kelallisen (Kodak 5 min.) puhelinkoppia. Se ei leijunut mihinkään, mutta yksi ihminen kävi soittamassa yhden puhelun.

kari.naskinen@gmail.com

Niin sanoista kasvaa sota, ja sodasta tulee totta

Kun panee yhteen Aulis Sallisen ja Paavo Haavikon sanontoja Ratsumiehestä, sitä voi luonnehtia kertomukseksi miehestä ja naisesta, sodasta, metsävaltiosta Venäjän ja Ruotsin välissä, orjuudesta, hevosista, naisista, onnesta ja kuolemasta. Se ei ole yhtenäinen juoniooppera, vaan oikeastaan kolme pienoisoopperaa, joita eräät henkilöt ja muutkin säikeet yhdistävät. Sen sijaan musiikki nivoo ne yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Tätä yhtenäisyyttä korostaa se, josta Kalevi Aho on kirjoittanut: ”Sallinen työskentelee hyvin yksinkertaisin keinovaroin, joita käyttäen hän kuitenkin kykenee luomaan voimakkaita tunnelmia ja sävyjä.”

Nämä Sallisen keinovarat ovat dramaattisen tehoavia. Kun näin maallikkona hakee vertailukohtia, niin oopperamaailmasta tulevat ensimmäisinä mieleen Britten ja Shostakovitsh. Teemat ovat yksinkertaisia ja lyömäsoitinten tehostamina rytmikkäitä, ja kun niitä toistetaan hieman varioiden tiettyihin tapahtumiin liittyen, on musiikkia helppo lähestyä. Ooppera alkaa Novgorodissa pääsiäisyönpalveluksesta kuultavalla ortodoksikuoron hymnillä tuoden mieleen minimalismin, joka sitten vähitellen monimuotoistuu.

Erityisesti pitää noteerata myös ennen Ratsumiehen varsinaista säveltämistä syntyneet Neljä laulua unesta, joista kolme sisältyy tähän oopperaan. Sallinen sävelsi ne tilaustyönä Taru Valjakalle, joka Ratsumiehen kantaesityksessä 1975 Olavinlinnassa esitti Annan roolin. Myöhemmin tämän hienon laulusarjan ovat levyttäneet ainakin myös Soile Isokoski, Helena Juntunen ja Karita Mattila.

YMPYRIÄISESSÄ MAAILMASSA
PALATAAN AINA SAMAAN

Kertomukset rakkaudesta, vallasta, vapaudesta, oikeudenmukaisuudesta ja epäoikeudenmukaisuudesta ovat jatkuvasti toistuvia teemoja taiteessakin. Jos aloitan rakkaudesta, niin ratsumies Antti kysyy novgorodilaiselta kauppiaalta, tietääkö tämä, mikä on miehelle parasta maailmasta? Onko se hunaja, uni vai kaupanteko? Eipä tietenkään, vaan makeinta miehelle on naisen syli.

Koska Antti on muutenkin tällainen arvuuttelija ja ennustaja, tuli hakematta mieleen Simana Arhippainin laulama balladi arvoituksia kyselevästä Vestmanviikistä, joka myös liikkuu ratsain. Tämä arvuuttelija on Sallisen Punaisessa viivassa, ja Arhippainin tarinoissa maailman ympyriäisyys tulee esille, kuten myös Ratsumiehessä. Annaa pelottavat miesten puheet ja toimet, varsinkin sotatoimet:

”Niin sanoista kasvaa sota, ja sodasta tulee totta.”

Näinhän asiat ovat nyt taas. Niin paljon stubbit, häkkäset ja kumppanit sodasta puhuvat, että kai se kohta todeksi muuttuu.

Historiallisesti Ratsumies sijoittuu 1500-luvun Suomeen Kalmarin unionin hajoamisen jälkeen. Haavikon monimerkityksinen näytelmäteksti on kuvitteellista tulkintaa asioista, joista keskeistä on vallan ja oikeudenmukaisuuden problematiikka. Miljöönä on Suomi jonkinlaisena välimaana kahden roistovaltion Ruotsin ja Venäjän puristuksessa, vaikka Suomi todellisuudessa kuului jo tuolloin Kustaa Vaasan hallitsemaan kuningaskuntaan. Sallinen on ottanut librettoon noin komasosan näytelmästä, jossa kysytään, voiko oikeudenmukainen yhteiskunta koskaan muodostua riiston ja väkivallan raunioille.

Oopperassa tehdään myös se perihaavikkomainen kysymys, jonka Antti esittää: ”Kun kansa saa vallan, niin kuka sen saa?” Osaisikohan Vestmanviikki vastata?

Vallankumousdraamakin Ratsumies on. Tyytymättömyys kansan keskuudessa on kasvanut, kun herrat vievät siltä kaikki rahat. Siispä päätetään vallata Säämingin Olavinlinnan lounaispuolella Liistonsaaressa oleva kuninkaankartano. Operaation johtajaksi valittavalla Antilla on selvät systeemit sosialistisen hyvinvointivaltion perustamiseksi: ”Valtaamme ja hävitämme Liistonsaaren kuninkaankartanon. Kaikki mitä sieltä saadaan jaetaan heti tasan. Nekin jotka eivät ole mukana, lähellä asuvat, kaikki saavat osansa. Ja maksavat tästä alkaen veronsa kansalle, metsävaltiolle, joka perustetaan Venäjän ja Ruotsin välille.”

Kumous kuitenkin epäonnistuu. Mattikin kaatuu maahan, räpiköi kuolemaansa kuin lintu. Ei syntynyt Shakespearen Macbethista ja Kurosawan Seittien linnasta innoituksensa saanutta liikkuvaa metsävaltiota.

VÄLÄHDYS TOIVOA

Lavastus Kansallisoopperassa on erinomainen. Taustalla on videokuvaa, joka ajoittain muistuttaa raunioita Lapin sodan jälkeen. Antin kuollessa ja oopperan loppuessa tämä synkkä rauniolavastus muuttuu aivan lyhyeksi kirkkaaksi valomereksi – välähdys toivosta.

Solistit ovat kauttaaltaan mainioita. Mika Kares nimiroolissa on jo tullut tutuksi, ensimmäisen kerran muistan hänet Timo Mustakallio -laulukilpailusta 2004, jolloin hän ei voittanut, mutta sai Suomen kulttuurirahaston Eero Rantala -apurahan. Tuomariston puheenjohtajana tuolloin oli alkuperäinen Antti Matti Salminen.

Annan roolissa Miina-Liisa Värelä on niin ikään loistava. Hän voitti Timo Mustakallio -kilpailun 2011 ja pääsi Wagnerin suureen musiikkiin kiinni pian, kun sai 2014 Suomen Wagner-seuran stipendin Bayreuthiin. Menestystä Wagnerin oopperoissa on jo tullutkin.

Otan tähän kuvan myös Kansallisoopperan Lahdessa toteuttamasta Ratsumiehestä 1987 (Esa Ruuttunen ja Irja Auroora). Uusi oopperatalo valmistui 1993, ja Kansallisooppera kävi Lahdessa totuttelemassa oopperantekoa isolla näyttämöllä. Se esitti Ratsumiehen Lahden uudessa teatteritalossa yli 20 kertaa Paavo Liskin ohjaamana ja Ulf Söderblomin johtamana. Orkesterina toimi kuitenkin Lahden kaupunginorkesteri ja mukana oli myös Lahden oopperakuoro. Nyt Kansallisoopperassa kapellimestarina on Lahden uusi taiteellinen partneri Hannu Lintu.

kari.naskinen@gmail.com

Enkeli, tiedätkö mitä ahdistus, viha ja houreet ovat?

Olin juuri lukemassa Charles Baudelairen isoa runokokoelmaa Pahan kukat (1861), kun lehden tv-ohjelmatiedoissa oli, että illalla tulee elokuva Pahan kukat (2016). Nopeasti tarkistin asian ja selvisi, että Antti J. Jokisen tekemä elokuva kertoo syrjäytyneistä lähiönuorista Itä-Helsingissä. En katsonut elokuvaa, mutta ehkä siinä hyvinkin käsitellään samoja kysymyksiä kuin Baudelairen teoksessa, jossa kirjoittaja kysyy kauneutta uhkuvalta Enkeliltä, onko se ollenkaan tietoinen, mitä on ahdistus, mitä häpeä, mitä viha, mitä nyrkkiin kouristuvat sormet, mitä rypyt ja vanhenemisen pelko.

Runot ovat hurjia, mutta Jokisen elokuvakin pitää vielä Yle Areenasta katsoa. Yhtä tuskaista kirjallisuutta on harvoin osunut kohdalle. Baudelaire vetää jo esipuheessaan jalat alta lukijalta: Helvettiä kohti tässä mennään. Kauhua tuntematta taivallamme pimeydessä ja löyhkässä. Joka ainut kerta kun vedämme henkeä, painuu Kuolema keuhkoihimme kuin näkymätön virta, voihkien kumeasti.

Charles Baudelairen (1821 - 1867) runoteos ilmestyi Pariisissa Napoleon III:n keisarikunnassa. Heti se joutui oikeuden käsittelyyn ja kirjailija tuomittiin sakkoihin ”julkisen moraalin, hyvien tapojen ja uskonnollisten tunteiden loukkaamisesta”. Tämä vahvisti kirjailijan käsitystä siitä, että yhteiskunta ei ymmärtänyt hänen taidettaan. Näin katkeruutta tuli vain lisää hänen runouteensa, jossa hän tutki kauneuden ja rappion, hyvän ja pahan, henkisyyden ja materiaalisuuden välisiä jännitteitä.

Uudelleen ja vielä laajennettuna kirja kuitenkin ilmestyi 1861. Saatuaan sen valmiiksi painoon vietäväksi Baudelaire kirjoitti äidilleen: ”Kirja on jokseenkin hyvä, ja jääköön se todistamaan minun inhostani ja vihastani kaikkea kohtaan.”

Baudelaire oli kurkkuaan myöten täynnä ”kaikkea”, eniten kuitenkin eliitin ja kulttuurin rappeutumisesta ja turmeluksesta. Hän koki itsensä ulkopuoliseksi siinä porvarillisessa yhteiskunnassa, jota hän halveksi sen materialismin ja kaksinaismoralismin takia. - ”Ankkuri ylös! Ikävystyttää tämä paikka, Kuolema! Mennään! Taivaaseen, Helvettiin, samantekevää! - syvälle”, päättää Baudelaire viimeisen runonsa.

Helvettiin hän varmaan mieluiten menisi, koska se vaikuttaa tutummalta. Siellä hän toivoo Saatanan levittävän hyvän ja pahan tiedon puun lehvät kasvoilleen ja kasvattavan niistä uuden kirkon. Nyt kun näitä runoja lukee, ei kaukaa hae, etteikö näistä lehvistä tule mieleen Bahmut, Donbas ja Gaza… Ei uutta auringon eikä Saatanan alla.

Jo ennen Baudelairea oli Don Juan päässyt Tuonelan virralle. Häneen peräänsä vonkuivat naiset kauhtanat auki, rinnat paljaina. Runoilija itse oli päässyt eroon vaimostaan jo aikaisemmin, kun oli heivannut muijan kaivoon. Oli sen jälkeen elellyt edes vähän leppoisammin, kun ei tarvinnut vaimon jatkuvaa nalkutusta kuunnella.

Naisjuttuja kirjassa on paljon. Niitä kai tutki Juha ”Watt” Vainiokin tehdessään isojen poikien lauluja. Yhdessä runossa Baudelaire kirjoitti pulleista purjeista ja Solistiyhtye Suomi lisäsi mukaan mahtavan peräsimen.

VIHAA, KATKERUUTTA

Baudelairen teos on niin runsas, että siitä saisi alkuja moniin lähtöihin. Runot on nyt suomentanut ja tulkinnut uudelleen Antti Nylén, joka itse kuuluu Baudelairen kanssa samaan porukkaan, maailman karuuden ja epätoivon kuvaajiin. Sukulaissieluisuus tuli esiin jo Nylénin esikoisteoksessa Vihan ja katkeruuden esseet (2007). Myös Nylén tunnetaan äärimmäisyyksiin viedyistä mielipiteistään maailman nykymenosta. Nylén ei oikeastaan halua elää tässä maailmassa, jota ihminen on tuhoamassa.

”Kirjoitan, koska olen epäonnistunut aktivisti”, on Nylén sanonut. ”Haluan inspiroida ihmisiä ajattelemaan ja toimimaan. Haluaisin, että lukijat menisivät kirjan luettuaan mellakoimaan ja tekisivät sen, mitä mä en osaa, eli tekisivät tuhopolttoja ja heittäisivät tiiliskiviä turkisliikkeen ikkunasta sisään” (Ylioppilaslehti 3.10.2010). Kuulun samaan ihmisryhmään Nylénin kanssa: en kykene mellakointiin, mutta luen Nylénin kirjoja ja vihaankin monia asioita.

Vuonna 2020 Nylén perusti Bokeh-julkaisuprojektin, joka toimii kirjallisuuden ja kuvataiteen välimailla, mutta kustantamoksi Nylén ei sitä sano. Bokeh-sana on japania ja tarkoittaa sumeutta tai utua. Pahan kukat kustansikin Sammakko (2021).

Baudelaireen ja Ranskaan on sellainen linkki, että Bokeh-jengi ilmoittaa netissä olevassa manifestissaan, että heidän esikuviaan ovat Ranskan vastarintaliikkeen jäsenet, jotka pimeissä ja kosteissa kellareissaan polkivat virtaa tiikelikoneisiinsa. Heidän paras ystävänsä, työtoverinsa ja liittolaisensa on kopiokone, tuo taidetoimijoiden halveksima ja suuren yleisön väärinkäsittämä suurtehokone.

Kannattaa käydä Bokehin nettisivuilla. Siellä on laaja-alaista tekstiä kaikesta tärkeästä, esimerkiksi: ”Jokainen on lukion ensimmäiseltä luokalta alkaen yksityisyrittäjä, jonka on taisteltava kursseista muiden opiskelijoiden kanssa ja tiedettävä 16-vuotiaana, millä aikoo rahoittaa elintoimintojensa ylläpidon 56-vuotiaana (vai antaako niiden suosiolla lakata), ja nyt, lopulta, nykyisen hallituksemme päällikön kivisydäminen puhetorvi ilmoittaa, että me olemme tottuneet elintasoon, jota emme ansaitse” (koska olemme eläneet yli varojemme liian pitkään).

kari.naskinen@gmail.com