Vasta neljännen tai viidennen kerran katsottuani Terrence Malickin Veteen piirretyn viivan (1998) luin James Jonesin romaanin, jonka kuvaamiin sotatapahtumiin elokuva pintajuonellisesti perustuu. Kirjan mottona on vanha amerikkalainen sananparsi, joka on tämän jutun otsikkona. Siitä myös kirjan nimi The Thin Red Line (1962). Malickin teema on kuitenkin tätä laajempi, luonnon tuhoutuminen ihmisen mielettömyyden takia. Heti elokuvan ensimmäinen repliikki, jonka meille katsojille tuntematon ääni sanoo, kuuluu: ”Mikä on tämä sota luonnon sydämessä?”
Ääni ei kuulu
elokuvien
perinteiselle kertojahahmolle, vaan se on vain ääni, jonka me
katsojat kuulevat. Ehkä sen voi tulkita Malickin ajatteluksi, joka
muistakin hänen elokuvistaan tutusti paljastuu problematiikaksi
”kolmiyhteydestä”
Jumala – luonto – ihminen. Tässäkin elokuvassa ollaan koko ajan
luonnossa, aluksi idyllisellä Tyynenmeran saarella, jossa
alkuasukasheimo asuu. Kaunis musiikki soi taustalla, mutta sitten
idylliin tulee pelottava
särö,
kun kauempana merellä näkyy amerikkalainen sotalaiva. Ääni kysyy:
”Tämä suuri paha tulee, mistä se hiipii maailmaan? Miten tuho
hyödyttää? Auttaako se aurinkoa paistamaan, ruohon kasvamaan?
Miten olemme antaneet hyvän mennä?”
Ollaan kuuluisassa
Guadalcanalin taistelussa, johon päädyttiin 1942, kun USA oli
liittynyt maailmansotaan Japanin tuhottua Pearl Harborin tukikohdan
joulukuussa 1941.
Kun
elokuva on edennyt vähän alkua pitemmälle, eräs ylikessu vastaa
äänen esittämään kysymykseen: ”Elämme maailmassa, joka tuhoaa
itsensä. Mutta ei ole toista parempaa maailmaa, on vain tämä. Jos
kuolet, kuolet turhan takia.”
Lohdullista on vain se, että luonto ei kuole. Ihmiskunta voi tuhota itsensä, mutta ei luontoa. Kun sotilas kevyesti koskettaa sormellaan saniaista, se sulkee lehtensä – älä koske minuun. Luonnolle ihminen on ylimääräinen häirikkö, mutta luonto joka tapauksessa selviää aina. Guadalcanalin hurjien taisteluiden tauottua Malick näyttää autiota rantaa, jolta sotilaat ovat jo häipyneet pois ja yksinäinen vesikasvi hengittää taas vapaasti.
James Jonesin romaanissa tämä puoli asiasta ei juurikaan ole esillä, vaan kirja on puhtaasti klassinen sotakirja, jossa kuvataan tappamista ja kaikkea muuta sotaan liittyvää älyttömyyttä, kuten japanilaisten kannibalismia, amerikkalaisia vetämässä hohtimilla kultahampaita kuolleilta japseilta ym. Kerrotaan myös Aqua Velva -partaveden juomisesta viskin loputtua ja jotoksella verisestä lammesta juomisesta, kun muutakaan ei 35 asteen kuumuudessa ollut. Vain yhdessä kohtaa tässä 390-sivuisessa kirjassa mainitaan luonto: viidakon reuna oli kuin vuori, joka ennusti ihmiselle tuhoa.
Sotakirjoja ja -elokuvia on useimmiten vaikea mieltää pasifistisiksi, jos ne vaikka sellaisiksi olisi ajateltukin. Jones varmistaa kirjan alkulehdillä olevalla ironisella selityksellään, että ymmärtäkää nyt hyvät ihmiset, mistä on kysymys: ”Tämä kirja on hilpein mielin omistettu kaikista inhimillisistä pyrkimyksistä suurimmalle ja sankarillisimmalle, sodalle ja sodankäynnille. Älkööt ne koskaan lakatko tuottamasta meille sitä mielihyvää, jännitystä ja lisämunuaisten kiihoketta, mitä me tarvitsemme, tai antamasta meille sankareita, presidenttejä ja johtajia sekä niitä muistomerkkejä ja museoita, joita me heille rauhan nimessä pystytämme.”
Jones oli alan mies kirjoittamaan Guadalcanalista, sillä hän teki jo Pearl Harborista henkilökohtaisiin kokemuksiin perustuvan romaanin Täältä ikuisuuteen (1951), ja Guadalcanalissakin hän oli, haavoittui siellä ja päätti sotatrilogiansa sotasairaalakertomukseen Whistle (1978). Jones myös kirjoitti havainnollisesti siitä, miten elokuva tai kirja ei koskaan voi esittää sotaa niin kuin sota on: ”Elokuvassa tai romaanissa hyökkäys tapahtuisi tyydyttävällä tavalla. Sillä olisi jonkinlainen merkitys ja tunnearvo. Yleisö voisi mennä kotiin ja pohtia hyökkäyksen merkitystä ja aistia sen tunnearvon. Vaikka sankari saisikin surmansa, kertomuksessa olisi silti jotakin järkeä. Bell (kiväärimies sodassa, romaanissa ja elokuvassa) päätteli, että luova taide oli roskaa.”
Mielenkiintoisia ovat myös Jonesin luonnehdinnat japanilaisista, esimerkiksi yhden tuhoon tuomitun hyökkäyksensä tapauksessa: ”Olivatko he jonkinlaisia hulluja uskonnollisia vapaaehtoisia, jotka halusivat päästä nirvanaan, vai miksi he sitä kutsuivat? Kapteeni Stein ei ymmärtänyt heidän käsittämättömän hienostuneita teenjuontitapojaan, heidän liioitellun herkkäilmeistä maalaustaidettaan ja runouttaan, heidän uskomattoman julmia ja sadistisia teloituksiaan ja kidutuksiaan. Stein kammoksui heitä. ”
Jones siis selittää, mitä ohut punainen viiva hänelle tarkoittaa. Vanhempi selitys on, että termillä tarkoitetaan Krimin sodassa 1854 käytyä Balaklavan taistelua, jossa brittien jalkaväkirykmentti kukisti venäläisen husaariyksikön kahdella yhteislaukauksella. Punaisia univormuja käyttäneet britit muodostivat leveän, mutta ohuen linja, jonka taktinen tehokkuus toimi ja venäläiset menettivät noin 200 sotilasta, britit eivät yhtään. Krimin nykyinen päähusaari Putin puhuu myös punaisesta viivasta, jonka yli länsi ei saa tulla.
kari.naskinen@gmail.com
