lauantai 25. marraskuuta 2023

Suomalaiset juhlat eivät ole yhtä rajut kuin tanskalaiset


Tanskalaisen Thomas Vinterbergin elokuvassa Juhlat (1998) perheen aikuinen poika kertoo sukutapaamisessa, että isä oli käyttänyt häntä ja hänen kaksossisartaan seksuaalisesti hyväkseen. Suomessakin se nähtiin myös näytelmäksi sovitettuna muutamissa teattereissa. Yhtä hurjaa ei ole Kansallisteatterin samannimisessä näytelmässä, joka sai kantaesityksensä tällä viikolla. Mielikuvaa näiden kahden näytelmän rinnakkaisuudesta luo saman nimen lisäksi se, että suku on pahin ja että molempien mainoskuvissa suku on kokoontunut samanlaisen pitkän pöydän ääreen.

Marina Meinanderin ja Kirsi Porkan kirjoittamassa ja ohjaamassa näytelmässä on menty enemmän komediallisiin tapahtumiin, vaikka asiat näissäkin juhlissa ovat pohjimmiltaan vakavia. Vappuaattona on ulkona +37 astetta varjossa, mutta ilmastonmuutoksesta ei sen enempää, koska ongelmat ovat henkilökohtaisia, joten moiset ulkopuoliset asiat jääkööt odottamaan.

Käsiohjelmassa tekijäpari sanoo, että ”keveällä ilmaisulla voi hienovaraisesti kuljettaa moninaisia ajatuskulkuja”. Voiton vie kuitenkin komedia, ja tämän teoksen vakavampi puoli sijoittuukin ohjelmalehtiseen, jossa sosiologian dosentti Kaisa Kuurne Helsingin yliopistosta kirjoittaa pärjäämisen pakosta ja ihmissuhteissa elämisen vaikeudesta. On oltava samalla kertaa menestyvä, lahjakas, pärjäävä, onnellinen ja mukavakin. On kova tilanne, kun ihmisenä olemisen merkitys ratkeaa työmarkkina-aseman perusteella, ja jos hyvästä asemasta putoaa, se tarkoittaa häpeää.

”Uusliberalisoitunut ihmiskuva peilaa yhteiskunnan ongelmat yksilöön ja hoitaa niitä yksilön ongelmina. Kipeät asiat ovat yksityisiä. Näin ratkaisuna ei ole yhteiskunnan rakenteellinen muutos, vaan yksilön ´oireiden´ hoito”, kirjoittaa Kaisa Kuurne.

Yhteiskunta on iso koneisto, jossa ihminen on vain sitä hyödyttävä osanen. Kun sama porukka kesemmällä pitää yksiä syntymäpäiviä mökillä, joutuu perheen äidin entinen mies vaaratilanteeseen lähistölle ilmestyneen karhun kanssa. Miehen uusi naisystävä on lääkäri, joka sanoo, että hän on työssään joutunut priorisoimaan ja nyt on sellainen tilanne, että pitäisi viedä pyörätuolissa oleva isoisä karhulle syötiksi, jotta aktiivi-ihminen pelastuisi.

Näissä ja kahdessa muussa juhlassa on koolla kolme sukupolvea. Sukupolvienvälinen kitka hiertää, eikä ymmärrystä saa esimerkiksi perheen lukiolaispojan ilmoitus siitä, että hän ei osallistu yo-kirjoituksiin. Mikä se sellainen ihminen on, kun sisko sentään on menestyvä finanssialan ammattilainen Tukholmassa, ja tämän kaikki huomaavat, koska 28-vuotias sisko on koko ajan puhelimessa.

Omat ongelmansa on varsinkin sillä keski-ikäisellä keskiluokalla, joka kamppailee avioerojen ja uusien Tinder-morsianten kanssa. Kyllähän tästä kaikesta on huumoria saatu irti runsain mitoin, ja kun joku mainitsee vielä Valheet ja vietteliät -elokuvan, niin kyllähän katsomossa nauru riittää. Esimerkiksi siinä kohdassa, kun isovanhemmat saavat Amerikasta postipakettina isoisän ensimmäisen vaimon tuhkauurnan. Suurin yllätys se on isoäidille, joka Leena Uotilan hienosti vetämässä roolissa edustaa näytelmässä kuitenkin puhdasta maalaisjärkeä, joten ei jäädä rypemään vanhan salaisuuden paljastumiseen, vaan kehitellään tulevista hautajaisista taas juhlanaihe – pieni lasi sherryä.

Päähenkilö on kuitenkin
perheen äiti Sari Puumalainen, joka 51-vuotiaana rakennusinsinöörinä on jäänyt työttömäksi. Lopulta tämäkin asia lutviutuu, kun hän saa työnsä takaisin, kuitenkin niin, että entinen työnantaja nyt ostaa häneltä samat palvelut, joista ennen maksoi kuukausipalkkaa. Työhuonekin on sama, mutta nyt palvelujentarjoaja maksaa siitä tilavuokraa. Näin tämä nykyisin toimii.

Koko kymmenen hengen näyttelijäryhmä tekee hienoa työtä. Suvantokohtia ei ole ja 2,5 tuntia sujuu sukkelaan,
mutta ei tämä näytelmä varsinaisesti mitään jälkeä jätä. Tosin sen taas kerran, että vaikka tyylilaji onkin komedia, niin miksi huudetaan ja meuhkataan. Tämä on nykyohjaajien ja -näyttelijöiden virhe, sillä he eivät näköjään pysty ilmaisemaan ihmisten harmitusta tai suuttumusta muuten kuin roolihenkilöiden älyttömällä huutamisella, on ammattitaidottomuutta. Nykyteatterin vakiorekisteriin kuuluu myös, että mukana on vähintään yksi kiintiövähemmistöläinen, tässä finanssieksperttinä menestyvä lespo.

kari.naskinen@gmail.com