Prahalainen kirurgi Tomas on keikalla kylpyläkaupungin sairaalassa, jonka vieressä olevan hotellin kahvilassa hän iskee silmänsä kauniiseen tarjoilijaan Terezaan. Kun Tereza tuo pöytään Tomasin tilaaman konjakin, Tomas näyttää avaimenperää, jossa on numero 6. ”Huoneen laskuun”, sanoo Tomas. Tereza sanoo iloisesti: ”Hienoa, kutonen, minun työvuoroni loppuu kuudelta.”
On yksi hienoimpia suureen rakkauteen johtavia elokuvakohtauksia. Philip Kaufmanin elokuvassa Olemisen sietämätön keveys (1988) Tomas on Daniel Day-Lewis ja Tereza on Juliette Binoche. Harvoin nykyisin nähtävä mestariteos oli ohjelmistossa, kun Sodankylän elokuvajuhlat viime viikolla vieraili Karkkilan Kino Laikassa. Elokuvajuhlien taiteellinen johtaja Timo Malmi (kuvassa alla) kertoi elokuvan oikeudet Hollywoodissa omistavan yhtiön pitävän esitysvuokraa niin korkeana, että sitä ei esimerkiksi Yleisradio tohdi maksaa. Yle on esittänyt muiden Pohjoismaiden tv-yhtiöille yhteishankintaa, mutta muut eivät ole innostuneet.
Elokuvan pohjana on Milan Kunderan romaani (1984), joka kertoo vaikeista rakkaussuhteista – vaikka voi niitä kevyestikin välillä ottaa – ja maailmanpoliittisesta valtapelistä 1968, kun Neuvostoliitto miehitti Tshekkoslovakian. Niin vaikea tästä katastrofista tuli, että Yhdysvaltoihin jo muuttanut Milos Forman ei suostunut ottamaan elokuvaa ohjattavakseen, koska se olisi saattanut hänen sukulaisensa Tshekkoslovakiassa vaaraan. Taustalla oli sekin, että miehityksen alkaessa Forman oli Pariisissa neuvottelemassa amerikkalaisen elokuvan ohjaamisesta, ja prahalainen tuotantoyhtiö erotti hänet syyttäen maasta poistumisesta ilman lupaa. Se sai Formanin jatkamaan matkaa Yhdysvaltoihin, ensin Columbian yliopistoon elokuvataiteen professoriksi.
Olemisen sietämätön keveys on kokonaisuudessaan kuitenkin paljon muutakin kuin Prahan kevät ja Prahan elokuu. Kundera on jopa kirjoittanut, että hänen kirjaansa lukevan ei tarvitse tietää Tshekkoslovakian historiasta sen enempää kuin minkä romaani itsessään siitä kertoo – ”Romaanikirjailija on olemisen löytöretkeilijä, ei historioitsija tai profeetta.”
Sen sijaan Tomas tuntee historian ja tietää, mistä on kysymys, kun punatähtiset tankit jyristävät kotikaduille lähellä puoltayötä 20.8.1968. Eikä elokuvankatsoja heti ymmärrä, mitä se olemisen keveys voi tarkoittaa, koska enemmän tuntuisi oikealta puhua olemisen sietämättömästä raskaudesta. Ilmaisu on Kunderan oma, eikä esimerkiksi Friedrich Nietzschen, jolta suunnalta lähdin sitä kotiin tultuani etsimään.
Se on kuitenkin selvää, että sanonta on jotenkin sidoksissa saksalaiseen sanontaan ”einmal ist keinmal” eli ettei yksi kerta vielä merkitse mitään. Kundera jopa kirjoitti esseen nimeltä Merkitsettömyyden juhla (2014). Voisikohan olla, että edes rakkaus kahden ihmisen välillä ei ole paljon mitään, koska se kuitenkin perustuu sattumanvaraisuuksiin ja koska se pian häviääkin kuoleman tullessa. Toisaalta pitäähän asiat ottaa tosissaan, jolloin ne joskus tuntuvat raskailta, koska elettävänä on vain tämä yksi elämä. Toista mahdollisuutta ei tule. Entä jos ottaa kaiken kevyesti, nauttii vain, rakastelee vuoroin Terezan ja Sabinan (Lena Olin) kanssa? Onko se sietämätöntä?
Ei ole, jos ajattelee kuin Tomas. Mitä väliä, koska ei mistään tilille joudu. Koska ei ole ikuista elämää eikä jälleensyntymistä, kaikki tekemiset painuvat lopulta maan alle tai krematorion piipusta taivaalle (ei taivaaseen). Jos olisi jotain muutakin kuin tämä yksi kevyt elämä, pitäisi olla kunnolla velvollisuudentuntoinen ja moraalisesti korkealla tasolla. Tämä jälkimmäinen lähestysmistapa taas on synkronissa sen kanssa, että Nietzsche kirjoitti "ikuisen paluusta", johon Kundera viittaa kirjassaan. Nietzsche itse piti ikuisen paluuta ”sietämättömimpänä taakkana, mitä voi kuvitella”. Mutta keveys, miten se voi olla sietämätöntä? Normaalielämässä näyttää usein siltä, että tyhjänpäiväisimmät ihmiset ovat asenteiltaan kevyimpiä, kun ei tarvitse välittää mistään vakavasti. Mutta ovatko myös sietämättömiä? Pakko nyt kuitenkin lopettaa, koska ei minusta filosofia saa, ja alkaa tämä miettiminenkin tuntua sietämättömältä.
Elokuvana tämä kolmituntinen kertomus on joka tapauksessa tärisyttävä, eikä ainakaan kevyt. Vakavahenkisen Terezan roolissa Juliette Binoche teki kansainvälisen läpimurtonsa art house -elokuvien suureksi näyttelijäksi. Hän sai roolin vain pari päivää ennen kuvausten alkua: ”Opin kaiken lennossa. Se oli toisinaan tosi vaativaa. Varsinkin intiimin suhteen esittäminen heti ensimmäisinä kuvauspäivinä Daniel Day-Lewisin kanssa, koska en tuntenut häntä entuudestaan.”
Koekuvauksissa tähän rooliin kävi Tukholmassa myös Terhi Panula, jonka tuottajat olivat bonganneet tshekkiläis-suomalaisesta Vojtech Jasnyn elokuvasta Eläköön itsemurhaaja (1984). Matkalla Ruotsinlaivalla Terhi Panula luki Kunderan romaanin, mutta ei tärpännyt. Samoista kuvauksista pääsivät elokuvan pieniin rooleihin Erland Josephson ja Stellan Skarsgård. Pääkuvaajana oli Sven Nykvist.
Daniel Day-Lewis on tähtinäyttelijöiden joukossa sillä tavalla harvinaisuus, että hän lopetti uransa 2017 täytettyään varhaiseläkeiän 60. Hän päätti ottaa loppuelämänsä kevyesti; viimeiseksi elokuvakseen häneltä jäi Paul Thomas Andersonin Phantom Thread.
Eikä maailma ole 55 vuodessa mihinkään muuttunut. Eikä Praha ollut vain einmal.
kari.naskinen@gmail.com
