torstai 2. marraskuuta 2023

Odysseus jäi etsimään painovoiman sateenkaarta


Yhdellä tutustumismatkalla lähialueeseemme kävimme viime kesänä myös Hollolan uudehkossa pääkirjastossa, joka on hieno. Sieltä löytyi poistomyyntihyllystä amerikkalaisen Thomas Pynchonin moderni klassikko Painovoiman sateenkaari, joka ilmestyi 50 vuotta sitten. Maksoi 20 senttiä, ja kun sivuja on tuhat, oli hinta ennätyksellisen alhainen. Muistuivat mieleen ne yhtenäiskulttuurin ajat, jolloin vuotuinen kirja-alennusmyynti oli kaikissa kaupoissa samaan aikaan. Hain joka vuosi ennakkoon alennusmyyntiluettelon ja taskulaskimen kanssa kävin sen läpi ja ostin aina kymmenkunta suhteellisesti halvinta kirjaa (mk/sivu). Painovoiman sateenkaaren senttiä/sivu-hinta kuitenkin nousi myöhemmin, koska lopetin sana sanalta lukemisen sivulla 308 ja jatkoin väljemmällä sihdillä harppoen. Tästä tuli nyt toinen hataralle lukemiselleni jäänyt romaani, ensimmäinen oli James Joycen Odysseus (1922), jonka 720 sivusta pääsin ensiyrittämällä noin sataan ja toisella kerralla jaksoin täysipainoisesti 300 sivua, mutta onnistuin sentään kokea Joycen maininnan Nikolai Bobrikovin murhasta (s. 131).

Palaan Pynchonin romaaniinkin uudemman kerran, mutta kovaa ponnistusta se edellyttää. Ehkä vastaavanlainen vaatimustaso olisi, jos lähtisi perehtymään Einsteinin suhteellisuusteoriaan oikein perusteellisesti, jolloin tulisi esille sekin, että painovoima ja geometria ovat pohjimmiltaan sama asia! Tämä taas tarkoittaa, että geometria kaareutuu avaruuksiin – ettei siis kolmion kantakaan ole suora, vaan vähän kaareva.

Pynch
onin teos on gargantuamainen. Viime vuosina sen on Suomessa sanottu olleen jonkinlaisena esikuvana tai outona sateenkaaren päänä David Foster Wallacen Päättymättömälle riemulle (1996) ja Miki Liukkosen romaaneille. Wallacea ja Liukkosta en kuitenkaan ole jättänyt kesken, mutta Pynchonin jättiläismäinen Magnus opus on kuitenkin vielä pari pykälää hankalampi tapaus. Pakko luonnehtia sitä vielä kolossaaliseksi, kaikki mahdolliset rajat ylittäväksi hirmuliskoksi, joka ei tee eroa korkean kaunokirjallisuuden ja kaikkein matalatasoisimman kioskikirjallisuuden välillä. Tai hirmuliskon sijasta voi puhua myös jättiläismäisestä mustekalasta, joka kirjassa uhkaa ihmisiä. Sopivuus ja sopimattomuus menevät vittuillen samalle sivulle.

Painovoiman sateenkaari on saanut monia palkintoja, mutta esimerkiksi Pulitzer-palkinto jäi vain palkintolautakunnan ehdotukseksi, kun sen yläpuolella oleva komitea hylkäsi kirjan rivouden ja vaikeaselkoisuuden takia. Time-lehti kuitenkin nimesi sen sadan parhaan enganninkielisen romaanin joukkoon vuosilta 1923 – 2005. Arvata saattaa, että Nobel-komitean jäsenet eivät päässeet niinkään pitkälle kuin minä. Paha paikka on varmaan ollut esimerkiksi se, jossa päähenkilö Tyrone Slothrop oksentaessaan joutuu perse pystyssä homojen raiskaamaksi, koska pää jää vessanpönttöön jumiin. Siitä tapahtumaketju jatkuu niin, että Slothrop kulkee viemäriputkea pitkin Atlantiin ja noustessaan maihin ”hänellä on vessapaperia hiuksissa ja syvälle oikeaan sieraimeen on takertunut karvainen paskakikkare”. Lieneekö ohjaaja Danny Boyle lainannut Pynchonilta tämän viemärissä sukeltamisen elokuvaansa Trainspotting (1996)?

Totta ja tarua, oikeita kokemuksia ja hallusinaatioita.
Toinen jehu Roger Mexico ottaa liftarin kyytiin ja ”laajakaarisella balettiliikkeelle tytön ihana pyöreä takamuksensa kierähtää urheiluauton toiselle istuimelle”. Tällaiset kauniit hetket ovat kuitenkin vain pientä elämänviriä siinä kokonaisuudessa, jossa tapahtumat sijoittuvat pääosin toisen maailmansodan loppuvaiheisiin joulukuusta 1944 loppukesään 1945 ja kiertyvät saksalaisten nerokkaiden V-2-rakettipommien ympärille. Tapahtumapaikkoina ovat Lontoo ja muukin Eurooppa. Kysymyksessä on siis sotakirja, mutta sotilaita toisiaan tappamassa ei kirjassa ole. Sotaan osalliset ovat kaukana selustassa, ovat vakoilijoita, huoltojoukkoja, päällystöä ja hallintoa. Lukijan on vaikea pysyä mukana, koska virta vie eteenpäin niin, että ajan- ja suunnantaju katoaa. On vain räpiköitävä mukana. Välillä tekee tiukkaa, kun esimerkiksi kesken virkkeen tajuaa, ettei ollakaan Lontoossa, vaan Rivieralla.

Onkohan tämä postmodernin kirjallisuuden mallikappale? ”...mitään teatteria mutta Walter Asch katsoo nyt päätä huijauskulma tahtoo saada valoa hyvä täytevalo käytetään keltaista geeliä.”
Postmoderneja ovat myös tavalliset sanat pöhköine tavuviivoineen:
koh-ti
ky-syn
lai-vaus
ta-voista
ikivan-ha
kau-punki
odot-tamaan.

Monet pitävät Painovoiman sateenkaarta postmodernin romaanin suurimpana saavutuksena. Eikä sitä tällainen maallikko osaa selittää – siihen on vain sukellettava, mutta ei samalla tavalla kuin Tyrone Slothrop.

Pynchonin
ensyklopedisesti käsittelemät aiheet ovat paikoin liian vaikeita, on matemaattisia yhtälöitä, fysiikan kaavoja, orgaanista kemiaa, yksityiskohtaista kuvausta tekniikasta ja ballistiikasta. Lisäksi on taloushistoriaa, monenlaista filosofiaa, esoteriaa, okkultismia, kabbalaa ja Jumalaakin, joka vedenpaisumuksen jälkeen loi sateenkaaren sovun merkiksi itsensä ja ihmisten välille. Samanlainen kaarenmuotoinen lentorata on V-2:lla, kun se tulee Kanaalin yli Lontooseen. Pynchon täydentää kuviota niin, että tulkitsee V-2:n olevan ylijumala Wotanin reinkarnaatio, ja tietenkin mukana on myös Wotanin tytär Brünhilde, joka toisessa yhteydessä on Islannin kuningatar Brunhild, tuttu henkilö Saksan kansalliseepoksesta, josta Fritz Lang teki elokuvan Die Nibelungen, mutta romaanissa Franz Pökler nukahtaa sitä katsoessaan.

Meitä lahtelaisia kiinnostaa varsinkin se, että kirjassa selvitetään malvan syntyä. Malva (mauve) on
ensimmäisen synteettisesti kehitetty väri, keksijänä englantilainen William Perkin. Lahdessa viime vuonna avatun taidekeskus Malvan nimi perustuu Mallasjuoman panimoon, jonka entisissä tiloissa Malva nyt on. Pynchonin romaanissa malvan syntyä selvitetään, joten Lahden Malvan henkilökunnan on hyvä perehtyä asiaan sivulla 221. Saavat tiedon, että kivihiilitervasta saatiin malvan (aniliini-purppura) lisäksi irti tyyrian purppura, alitsariinin punainen ja indigo.

Läheskään kaikkiin esille tuleviin asioihin ja henkilöihin ei helposti löydä aasin- eikä muitakaan siltoja, kuten ei tähän malvaankaan. Vertailukohtia pitää kai etsiä Pynchonin monta kertaa lainaamista Rainer Maria Rilken runoista, joissa myös on tällaisia kummia yhteyksiä. Saksankielisestä maailmasta Pynchon iskee myös Rosa Luxemburgiin ja Walther Rathenauhun sekä V-2-raketteja Lontooseen lähettävään kapteeni Weissmanniin. Neuvostoliittoa edustavat mm. tiedustelu-upseeri Vaslav Tchitcherin ja hänen velipuolensa Oberst Enzian, joka johtaa afrikkalaisen herero-heimon Scwartzkommando-joukkoa. En laskenut, mutta romaanissa esiintyy varmaan satoja henkilöhahmoja, oikeita tai pelkkiä romaani-ihmisiä, mutta hakemistoa ei ole.

Thomas Pynchon (s. 1937)

Se
n paremmin tyyliltään kuin sisällöltään Painovoiman sateenkaari ei sovi edes kaikille niille, jotka lukevat ja arvostavat monimutkaisia kirjallisia romaaneja. Mutta vaikka se on kuinka provosoiva, hämärä ja säädytön, on se myös kokeellinen laboratorio, jossa tutkitaan, mitä romaanin puitteissa voidaan tehdä. Omaa vajaaksi jäänyttä urakkaani auttoi paljon se, että välillä luin pätkiä Pynchonista väitöskirjan tehneen kirjallisuudentutkija Tiina Käkelä-Puumalan selventäviä jälkisanoja ja taas jatkoin. (Väitöskirja: Other Side of This Life. Death, Value, and Social Being in Thomas Pynchon’s Fiction, Helsingin yliopisto 2007.)

Helsingin Sanomissa oli keväällä juttu ”vaikeista kirjoista”. Lukijoilta oli kysytty niistä ja vastauksia oli tullut 1500. Mainintoja saivat tässä jo esillä olleiden lisäksi paljon mm. Volter Kilven Alastalon salissa, Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen, Irmari Rantamalan Harhama, J.R.R. Tolkienin Taru sormusten herrasta ja Jörn Donnerin Mammutti. Kaikki tiiliskiviä. Kirjan vaikeus ei tietenkään liity sivumäärään, mutta onhan tuhatsivuinen kirja raskaampi lukea loppuun kuin satasivuinen postmoderni essee. Minulla on nyt kirjanmerkki Pynchonissa sivulla 308, joten siitä jatkuu, sillä sateenkaaren pään on löydyttävä – luovathan huumeet riippuvuutta ja ahneutta, kuten Pynchonin romaanihenkilöt toteavat. Sen kuitenkin sallin itselleni, että jatkossa harpon yli ne kohdat, joissa rakastellaan samalla tavalla kuin tätä ennen siten, että orgasmin maksimoimiseksi otetaan harrastukseen mukaan myös kuset ja paskat,

kari.naskinen@gmail.com