Kansallisteatterin
pienellä Omapohja-näyttämöllä menee Taina Westin pieni
näytelmä Talo
(80
minuuttia),
jossa käsitellään isoja asioita. Käydään läpi sitä, mitä
tekisi jäljellä olevalla elämällään, kun sitä varjostavat
syöpä ja yksinäisyys. Toinen näyttelijöistä on Petri
Liski, joka laulaa kitaralla
säestäen Samuli Putron kappaleen
Jokainen tarvitsee.
Toinen
on Pirjo Luoma-aho,
joka eläkeiän
saavuttaneena
näyttelijänä muuttaa kaupungista
sukutilaa yksin pitävän vanhanpojan naapuriin. Kaksi kovin
erilaista ihmistä, Tarmo lähes erakoitunut ja teeveestä
tuttu Riikka
elämäkertakirjaa suunnitteleva julkkis, joka on ruotsalaisessa
elokuvassa näytellyt yhdessä Mikael
Persbrandtinkin kanssa.
Tarmon kesät ovat olleet puolipilvisiä, Riikan aurinkoisia, miten
nyt, kun he pyrkivät rakentamaan ystävyyttä?
Esitys
alkaa poikkeuksellisesti näyttelijöiden tullessa lavalle ja
kertomaan
lyhyesti itsestään. Petri Liski sanoo olevansa 58-vuotias ja Pirjo
Luoma-aho 63-vuotias. Samanikäisiä ovat heidän esittämänsä
roolihenkilöt. (Yhteistä
heille on, että he kuuluvat Kansallisteatterin pitkäaikaisimpiin
näyttelijöihin, Pirjo Luoma-aho tuli taloon 1987 ja Petri Liski
1990.) Näytelmä päättyy samalla tavalla, sillä itse kertomuksen
loputtua
näyttelijät muuttuvat taas omiksi itsekseen ja sanovat muutaman
sanan arveluistaan Tarmon ja Riikan loppuelämästä.
Mielenkiintoinen symmetria, joka toimii hyvin.
Tyylilaji
on hillitysti komediallinen, mutta asiat ovat vakavia. Pohdintaa
aiheuttaa elämän ja kuoleman kysymyksiin suhtautuminen, mutta
välillä löydetään yhteisiä keskustelunaiheita aivan muustakin,
kuten Kummisetä-elokuvista
ja ekologiasta, kun Riikka tilaa taloonsa aurinkopaneelit, ja Tarmo
todellisuudessa
säästää
luonnonvaroja ajamalla aina vain
vanhalla Transitilla.
Oleellinen
juju juonessa on, että näytelmän alussa Riikka ostaa Tarmolta
vanhan rintamiestalon, josta vuokralaiset ovat lähteneet. Talo on
Riikan isovanhempien rakentama, ja Riikka on siellä lapsena monena
kesänä ollut aina yhden kuukauden. Tarmo muistaa hyvin viisi vuotta
vanhemman Riikan, mutta Riikka ei tunnista Tarmoa. Kun tämä yhteys
sitten selviää, otetaan sen kunniaksi Tarmon tekemää Vakomaa
(vadelmamehua, kossua ja mansikkamehua).
Noin tunnin
kohdalla ystävyyden jo muodostuneen kunnolliseksi Tarmo
paljastaa,
että hänen ongelmansa on homous. Yllättävä asia, mutta selvittää
syyn erakoitumiseen. Tästä aiheesta kuitenkin löytyy erityistä
hauskuuttakin, kun Riikka väsää Tarmolle parinhakutekstiä
nettiin. Tosin Tarmo ei ole aivan täyshomo, vaan jonkinlainen hybridihomo, sillä
muistellessaan lapsuutta hän sanoo, että jossakin tilanteessa
Riikan kanssa hänellä alkoi jöpöttää.
Tavallaan
hassulta kuitenkin tuntuu, että syyksi Tarmon
poikamiesyksinäisyyteen pannaan homous. Kyllä tuolla maaseudun
syrjäkylillä on paljon
emäntää
vailla
olevia äijiä ihan tavallisemmistakin
syistä. Tässä
tapauksessa ollaan jossakin Tampereen lähiseuduilla, mikä paljastuu
Liskin puhuttavaksi kirjoitetusta murteesta.
Petri Liski
ja Pirjo Luoma-aho tekevät tiiviissä esityksessä erinomaiset
roolityöt. Mukavissa tilanteissa heidän näyttelemisensä on helpon
hauskaa, kun taas vaikeimmissa tilanteissa tuskan tuntee pienen
katsomon takarivillekin. Sopivasti yhdessä kohtaa kuuluu Junnu
Vainion laulu
Vanhat
mestarit.
kari.naskinen@gmail.com
