Luonnonystävä ei koskaan saa mitään

Viime perjantaina seurasin netistä Aleksanteri-instituutin Ukraina/Venäjä-aiheista Aleksanteri-foorumia. Valmistellussa puheenvuorossaan Ilkka Herlin sanoi, että ilmastonmuutoksen torjunta on jäänyt sodan jalkoihin ja yhteydet tutkijoiden kesken ovat katkenneet. Kun Venäjältä ei enää saa tietoa, on esimerkiksi Siperiassa olevan haapanakannan tilanne nyt tuntematon. Haapana on sorsalaji, jota tavataan pohjoisessa, esimerkiksi Siperiassa ja Suomessa, jossa se on jo vaarassa kuolla sukupuuttoon seuraavien sadan vuoden aikana. Seuraavana päivänä lauantaina menin Kansallisteatterin väliaikaiselle näyttämölle Vallilaan, jossa on tullut ohjelmistoon kertomus Pentti Linkolasta, ja heti esityksen alussa Linkola havaitsee rantavedessä haapanan kevätpuvussaan.

Ilkka Herlin on Elävä Itämeri -säätiön perustajajäsen ja hallituksen puheenjohtaja. Säätiön tehtäväksi on määritelty ihmisen ja luonnon hyvinvoinnin edistäminen. Kolme vuotta sitten kuolleeseen Linkolaan ero on kuitenkin selvä, sillä Linkola oli määritellyt tärkeäksi vain luonnon hyvinvoinnin edistämisen. Linkola hyväksyi kaiken, millä luontoa suojeltaisiin, ja koska pahin luonnontuhoaja on ihminen, pitäisi ihmiskuntaa harventaa keinolla millä hyvänsä.

Eeva Putron ja Atro Kahiluodon kirjoittama näytelmä on nimeltään Pentti Linkola – kaltaisemme? Se saa katsojan aloittamaan kysýmyksellä, mitenkähän näytelmässä yritetään Linkolasta tehdä edes jotenkin samanlainen kuin minä olen. Ei onnistu. Linkolan kirjoituksia ja ajattelua käydään läpi laajasti, mutta kyllä katsoja joutuu silti huomaamaan, että käsitys Linkolasta ei muutu. Linkolan mielestä jokseenkin kaikki ihmisen tekemiset ovat olleet pahaksi luonnolle. Koska näin on, Linkola olisi hyväksynyt vaikka laajamittaisenkin väkivallan ihmiskunnan ison hävittämisen keinoksi.

Toisaalta Linkola väitti olevansa rauhanmies, pasifisti. Tämä oli kuitenkin ristiriitassa sen kanssa, että hän piti totalitarismia hyvänä ratkaisuna, koska se mahdollisti vaikkapa kaasukammioiden käyttöönoton uudelleen.

Näytelmä ei ole tavanomainen, vuorosanojen varassa juonellisesti etenevä tapahtumaketju, vaan se koostuu ikään kuin Linkolan ajatuksista, joita viisi näyttelijää ”julistavat”. Vuorotellen he kaikki ovat Linkoloita ja erillisistä episodeista muotoutuu tiivis, harkittu kokonaisuus. Näyttelijät ovat Eeva Putro, Mia Hafrén, Roni Martin, Timo Tuominen ja Panu Varstala. Eniten Linkolana on Timo Tuominen, jolla tämä on jo toinen Linkola-rooli. Vuonna 2012 näin pienessä Universum-teatterissa Kristian Smedsin ja Janne Reinikaisen tekemän monologinäytelmän Linkolan ja Antti Nylénin teksteistä. Tuominen oli Linkola ja toista hurjimusta Nyléniä esitti Olavi Uusivirta.

Kansallisteatterin näytelmässä Linkola sanoo Tuomisen esittämänä, että luonnonystävä ei saa koskaan mitään, häneltä vain viedään. Kuin tilauksesta tähän oli saman lauantain Helsingin Sanomissa uutinen, jonka mukaan Ahvenanmaan maakuntahallitus oli myöntänyt luvan viiden merikotkan metsästämiseksi, vaikka merikotka on EU:n tiukasti suojelema laji ja on Ahvenanmaallakin rauhoitettu 1924.

Muut saavat lahjoja jatkuvasti. Autoilijat saavat moottoriteitä, metsämiehet uusia moottorisahoja jne. Eikä ympäristöstä tosissaan huolehdi kukaan. Linkola kysyykin, miksi ihminen on tärkein laji luonnossa, josta se ei mitään piittaa. Eihän ihminen ole kuin laji lajien seassa, joten miksi sitä pitää kohdella silkkihansikkain, kun muiden lajien kärsimyksiä lisätään ja elinmahdollisuuksia rajoitetaan. Tuhansien lajien sukupuuton ihminen on jo aiheuttanut ja lisää tulee.

Välillä näitä Linkolan ajatuksia tuodaan esille Roni Martinin säveltämällä musiikilla ja näyttelijät ovat lintuja (kuvassa Timo Tuominen, Panu Varstala ja Mia Hafrén) – siis vähän kevennetään, etteivät katsojat rasitu liikaa. Lisää rasitusta ja todistusaineistoa saa erinomaisesta käsiohjemasta, jossa Linkolan valitsemasta maailmankatsomuksesta kirjoittaa tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon saanut toimittaja-kirjailija Juha Kauppinen. Hän muistuttaa loputtoman kasvun tavoittelusta ja siitä johtuvasta luontokadosta, josta 90 prosenttia aiheutuu siitä, että ihminen ottaa luonnosta aineita, kuten puuta, malmeja ja mineraaleja energiantuotantoon, sekä raivaa luontoa tuottaakseen lihaa, kasvattaakseen viljaa ja kasviksia.

Mutta Linkolako kaltaisemme? Onneksi näytelmän nimessä on kysymysmerkki, sillä Linkola oli esimerkiksi sitä mieltä, että pakolaisten hukkuminen Välimereen oli hyväksyttävä ilmiö. Tällä hetkellä hän aivan varmasti toivoisi Ukrainan sodan jatkuvan mahdollisimman pitkään, koska sodissa kuolee aina paljon ihmisiä.

kari.naskinen@gmail.com