Erinomainen dramatisoitu dokumentti Ensimmäisestä tasavallasta

Itsenäisen valkoisen Suomen tasavallan ensimmäinen presidentti oli Carl Johan Ståhlberg, tutummin Kaarlo Juho eli K.J. Ståhlberg, joka vaalien toisella kierroksella eduskunnassa voitti valtionhoitaja C.G.E. Mannerheimin 143 - 50. Ståhlbergiä äänestivät kaikki Ståhlbergin oman Edistyspuolueen edustajat (26), Maalaisliiton 39 edustajaa, 76 sosiaalidemokraattien 79 edustajasta, yksi Ruotsalaisen kansanpuolueen edustaja ja toinen Kristillisen työväenpuolueen kahdesta edustajasta. Kansallisteatterin näytelmä Ensimmäinen tasavalta on hieno läpileikkaus Ståhlbergin ajasta laillisuuden puolestapuhujana, kun demokratialla oli tuolloin vahvat vastavoimat. Työväenliikkeen kapina 1918 oli ohi, mutta äärioikeisto teki vaihteeksi kaikkensa diktatuurin saamiseksi Suomeen.

Esa Leskisen kirjoittama ja ohjaama näytelmä on kuin dramatisoitu dokumentti nuoren tasavallan kahdesta ensimmäisestä ja vaikeasta vuosikymmenestä. Kansallista Edistyspuoluetta edustanut Ståhlberg oli avainasemassa tasapainottamassa yhteiskunnallista tilannetta. Hänen johdollaan laadittiin myös Suomen perustuslaki, jota noudatettiin lähes muuttumattomana Mauno Koiviston presidenttikauteen asti. Ståhlberg oli perustuslakikomitean ja perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja.

Näytelmä etenee varsinkin ennen väliaikaa niin riuskaan tahtiin, että näyttämön takaseinälle pitää heijastaa paljon selittäviä tekstejä. Hyvä näin, koska muuten tapahtumat olisivat jääneet hatariksi pelkkien näyttämökohtausten avulla. Toisaalta tällainen ratkaisu vähentää draamallista jännitettä. Yhdessä vaiheessa ajattelin jo, että nouseekohan katsomossa eilen ollut poliittisen historian professori Vesa Vares ylös ja osallistuu dokumenttinäytelmään kommentillaan, että ”oikeistolle Ståhlberg oli se harmittava tasavaltalainen, joka jääräpäisesti vastusti monarkiaa ja joka vielä nappasi presidentin tehtävän siltä henkilöltä, jolle se olisi kuulunut”.

Näytelmän käsiohjelmassa on pitkä luettelo Leskisen käyttämistä lähteistä, ja yli 70 kirjan joukossa on myös viisi Vareksen teosta. Lisäksi lähteisiin on kuulunut runsaasti arkisto- ja lehdistöaineistoa. Käsiohjelmassa on myös historiantutkija Oula Silvennoisen kuusisivuinen kirjoitus siitä tasavallan tiestä, jolla Ståhlberg kohtasi monenlaisia vastoinkäymisiä, mutta piti pintansa. Presidentin asema oli sata vuotta sitten kovin toisenlainen kuin nykyisin, ja Ståhlbergilla oli valtaa kunnolla. Ståhlberg toteutti presidenttikautensa aikana kansakuntaa eheyttänyttä sovintopolitiikkaa, johon liittyi myös punavankeja koskenut armahduslaki. Osa oikeistosta ei tällaista ”puolipunaista” presidenttiä hyväksynyt.

Valkoinen radikalismi pyrki 1920-30-luvuilla jatkamaan taistelua Suomen siveellistä tapainturmelusta vastaan. Ståhlbergia pidettiin kavalana petturina, eikä tämä viha loppunut, vaikka hän ei enää presidentti ollutkaan. Vuonna 1930 Ståhlberg oli oikeusministeriön lainvalmistelukunnan vanhempana jäsenenä ja oli kansanedustajana, kun lapuanliike muilutti Ståhlbergin pariskunnan autokyyditykseen Helsingin Kulosaaresta Joensuuhun. Operaation suunnittelusta vastanneen yleisesikunnan päällikön, kenraalimajuri Kurt Walleniuksen ajatus oli kuskata Ståhlbergit Suomen ja Neuvostoliiton väliselle rajavyöhykkeelle, mutta sitten meni pupu pöksyyn ja Ståhlbergit jätettiin Joensuuhun. Muilutukset saivat nimensä lapualaisista Jaakko ja Jussi Muilusta, jotka 1929-32 olivat aktiivisimpina kyyditsemässä kommunisteja ja sellaisiksi oletettuja. Muilutusten kohteiksi joutuivat Ståhlbergin pariskunnan lisäksi mm. Sosialistisen työväen ja pienviljelijöiden vaalijärjestön kansanedustajat Eino Pekkala, Jalmari Rötkö ja Asser Salo sekä eduskunnan varapuhemies Väinö Hakkila.

Ensimmäinen tasavalta on iso näytelmä, vaikka se ei kestäkään kuin kaksi tuntia ja 40 minuuttia. Näyttelijöitä on kolmetoista, joilla on esitettävänään yhteensä 70 roolia. Ihmeen hyvin katsoja pystyy kuitenkin hallitsemaan näkemänsä, missä auttaa muutamassa kohtaa esityksen alkuvaiheissa nimien heijastaminen seinälle; ja onhan sitä sakkia, Kullervo Mannerista Heikki Ritavuoreen, Santeri Alkiosta Yrjö Sirolaan jne.

Yhden roolin näyttelijöitä ovat vain presidenttipariskuntaa esittävät Vesa Vierikko ja Kristiina Halttu. Molemmat tekevät niin hienot luonnekuvat henkilöistään, että siinä ne nyt ainakin minulla ovat loppuiäkseni ensimmäisen tasavallan pääpari. Ainoa huono roolityö on Jukka Puotilalla, joka Svinhufvudia ja Paasikiveä esittäessään menee enemmän imitaattorin kuin näyttelijän työn puolelle. Kun Puotila hakee näistä presidenteistä nimenomaan puhetyylin tunnistettavuutta, se ilmeisesti onnistuu hyvin, mutta puheen epäselvyys tekee tekstistä suttua. Sen sijaan Mannerheim onnistuu Puotilalta mainiosti.

Vaikka olen tässä korostanut näytelmän dokumentaarisuutta, niin kyllä puhtaasti draamallisetkin kohtaukset toimivat nautittavasti. Mukana on myös hieman komediallista otetta, kuten vaikkapa Ståhlbergin kömpelössä kosintakohtauksessa ja Ståhlbergin pannessa paroni Mannerheimin ruotuun tämän himoitessa Suomen lähtöä hyökkäyssotaan Pietariin lyömään bolshevikit.

Videoitakin käytetään ja kerrankin oikein hyvin. Kun joissakin kokouksissa tai muissa tapaamisissa henkilöt käyvät vilkasta sananvaihtoa, videokuvaaja on aivan siinä lähellä ja suuntaa kameran aina puhujaan, jonka kuva tulee suoraan näyttämön takaseinälle. On aivan toinen asia katsoa puhujaa isosta kuvasta kuin seurata tilannetta sellaisena kokonaisryhmänä näyttämöllä; istuin penkkirivillä 10 ja seurasin näitä kohtauksia ilman muuta videokuvista – oli teatterin ja elokuvan yhdistelmä.

kari.naskinen@gmail.com