Venäjällä on jokainen sotilaallinen tappio johtanut vakaviin uudistuksiin

Monet asiantuntijat ovat sitä mieltä, että Venäjä häviää sodan lännen tukemalla Ukrainalle, tavalla tai toisella. Siitä seuraa vaikka mitä! Tunnettu historioitsija ja sosiologi Boris Kagarlitski kirjoitti viime viikolla amerikkalaisessa The Nation -aikakauslehdessä Venäjän historian muistuttavan, että jokainen suuri sotilaallinen tappio on johtanut vakavien uudistusten tai vallankumouksen alkuun: ”Sotakriisi ja olemassa olevat olosuhteet tekevät selväksi, että Venäjällä viimeisten 30 vuoden aikana kehittynyt oligarkkisen kapitalismin malli on päättymässä. Kuten eräs ystäväni totesi, meillä venäläisillä on vanha perinne: aina kun häviämme sodan, aloitamme vallankumouksen.”

Boris Kagarlitski (64) on moskovalainen toisinajattelija, joka oli poliittisena vankina jo Neuvostoliitossa Leonid Brežnevin aikana ja toistamiseen Venäjällä Boris Jeltsinin aikana. Vuodesta 2007 lähtien hän on johtanut Moskovan globalisaatiotutkimuksen ja sosiaalisten liikkeiden instituuttia (IGSO), joka on johtava venäläinen vasemmistolainen ajatushautomo. Hän on myös Moskovassa neljännesvuosittain ilmestyvän Levaya Politika -lehden ja Rabkor.ru-verkkolehden päätoimittaja. Suomeksi häneltä on julkaistu kirjat Hajonnut monoliitti (Orient Express, 1992) ja Neukkulaan ja takaisin (Like, 2010).

Kagarlitski kirjoittaa, että vedenjakaja oli ”osittaisen liikekannallepanon” julistaminen 21.9. Sillä Vladimir Putin saavutti ainakin yhden asian: ”Venäjällä tajuttiin lopulta maan olevan sotatilassa. Itse asiassa presidentti muutamassa minuutissa ei ainoastaan tuhonnut maassa hänen hallitsijakautensa aikana toiminutta yhteiskuntasopimusta, vaan myös mitätöi oman propagandansa tulokset viimeisten seitsemän kuukauden aikana.”

”Ennen kuin mobilisaatio ilmoitettiin, suurin osa kansasta ei ajatellut sotaa, monet eivät edes tienneet siitä. Tietenkin propagandistit raivosivat televisiossa joka päivä ja Internetissä käytiin taisteluja Ukrainan sotilasoperaation kannattajien ja vastustajien välillä. Mutta ennen liikekannallepanon julistamista Venäjän epäpoliittinen kansanosa ei osoittanut suurta kiinnostusta asiaan – useimmat ihmiset eivät katso poliittisia tv-ohjelmia eivätkä lue poliittisia verkkosivustoja, ei oppositio- eikä hallitusmyönteisiä."

Syyskuun 21. päivänä tilanne muuttui radikaalisti ja peruuttamattomasti. Putinin puheen jälkeisinä päivinä maasta lähti enemmän nuoria miehiä kuin armeijan oli määrä mobilisoida. Rajan ylittäneiden määrä lähestyi 600 000:ta. Valtavat väkijoukot kokoontuivat Kazakstanin, Mongolian ja Georgian rajoilla. He lähtivät autoilla, polkupyörillä ja skoottereilla, jopa jalan. Samaan aikaan tuhannet Venäjälle jääneet nuoret jättivät ilmestymättä rekrytointiasemille. Jotkut menivät metsään. Joissakin paikoissa he sytyttivät tuleen armeijan värväystoimistoja ja hallintorakennuksia.

Kagarlitski kirjoittaa, että liikekannallepano hautasi lopulta "Putinin yhteiskuntasopimuksen", jossa omaksuttiin kansan poliittinen passiivisuus vastineeksi siitä, että viranomaiset jättävät meidät elämään rauhassa. Nyt herää kysymys, jonka Kagarlitski esittää: ”Kuinka selviää yhteiskunta, jossa sosiaalisia siteitä on horjutettu vuosikymmeniä ja jossa ei ole kulttuuria ja kokemusta solidaarisuudesta? Miten politiikkaan ja kansalaistoimintaan yhtäkkiä heränneet ihmiset toimivat? Joka tapauksessa yhteiskunta ei ole enää sama kuin ennen syyskuun 21. päivää. Pystyvätkö viranomaiset selviytymään tilanteesta, sen näyttää lähitulevaisuus. Tähän asti Venäjän viranomaiset ovat osoittaneet hämmästyttävää kykyä kiivetä ylös jopa syvimmistä itse kaivamistaan koloistaan. Mutta joka kerta, kun he ovat selvinneet seuraavasta omien päätöstensä aiheuttamasta kriisistä, he ovat olleet vakuuttuneita haavoittumattomuudestaan ja alkaneet heti kaivaa uutta kuoppaa. Ennemmin tai myöhemmin he voivat kaivaa kuopan kohtalokkaaseen syvyyteen.”

Mutta mitä sen jälkeen, kun erikoisoperaatio tai sota on jotenkin saatu loppumaan? Kagarlitski: ”Todellinen ongelma, jonka Putinin jälkeisen Venäjän johtajat joutuvat kohtaamaan, on se, että heidän omasta sympatiastaan ja tunteistaan huolimatta heidän on käynnistettävä uudistuksia, jotka voivat heikentää heidän omaa valtaansa. Toisaalta lännen rauhoittamiseksi tarvitaan ainakin joitakin poliittisen demokratisoinnin toimenpiteitä, vaikka vain kosmeettisia. Toisaalta työväenluokat vaativat yhteiskunnallista muutosta, suurempaa tasa-arvoa, epäsuositun eläkeuudistuksen kumoamista ja resurssien uudelleenjakoa.” Eli ainakin vähän paluuta Neuvostoliittoon.

kari.naskinen@gmail.com