Otsikon kysymyksen esitti Venäjän poliitikan professori Richard Sakwa Kentin yliopistosta kirjassa Sandarmohista Skolkovoon - Historiapolitiikan pitkä varjo (Into, 2020). Kirjan tekivät Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin tutkimusjohtajan Markku Kangaspuron ystävät ja kollegat hänelle 60-vuotislahjaksi. Siinä 19 Venäjän-tuntijaa käyvät läpi Venäjän historiaa ja nykypäivää. Kirjan nimi viittaa Stalinin uhrien joukkohautaan Neuvosto-Karjalassa ja Venäjän ”Piilaaksoon” Moskovan länsipuolella.
Kysymyksen asetelma on käsillä nytkin, vaikka ei slaavilainen Ukraina samalla tavalla kuulu Länteen kuin vaikkapa Saksa, Espanja ja USA. Ukraina on kuitenkin maantieteellisesti Eurooppaa ja itsenäistymisensä jälkeen se on määrätietoisesti tavoitellut paikkaa läntisessä yhteisössä ja tämänkin takia se on Putinille vihollinen.
Englantilainen Richard Sakwa oli aikaisemmin myös vanhempi tutkija Moskovan kansallisen tutkimusyliopiston kauppakorkeakoulussa ja valtiotieteen tiedekunnan kunniaprofessori Moskovan valtionyliopistossa. Kirjassa hän käsittelee paljon sitä, miten Venäjä on kylvänyt epäjärjestystä länsimaisten yhteiskuntien asioihin esimerkiksi sekaantumalla niiden vaaleihin. Tällaisiin ”erikoisoperaatioihin” kuului mm. Trumpin ajaminen Valkoiseen taloon ja Brexit-äänestyksen manipulointi.
Rangaistuksina Venäjälle on määrätty talouspakotteita, mutta ne eivät tunnu Putinin tahtia haittaavan. Sakwa kysyi jo kaksi vuotta sitten epätoivoisena, miten Putin saadaan vakuuttuneeksi siitä, ettei hänellä ole varaa jatkaa yrityksiä häiritä globaalia järjestystä ja heikentää länttä ja demokratiaa. Hyvin on kuitenkin kanttia ollut: hyökkäys Gruusiaan, Hrushtshovin 1954 Ukrainalle lahjoittaman Krimin ottaminen takaisin, Ukrainan itäosien miehittäminen, hyökkääminen nyt laajemminkin Ukrainaan, vastustajien myrkyttäminen kotona ja ulkomaille… Näiden kaikkien kivuton onnistuminen on saanut Putinin vakuuttuneeksi, että länsi on voimaton hänen edessään.
Näinhän asia tietenkin on. USA ja Nato Euroopan siipeläisineen joutuvat olemaan varuillaan, ettei tilanne menisi vieläkin pahemmaksi. Ydinaseistakin jo puhutaan. Toisaalta Sakwa ihmetteleekin tätä lännen asennetta, koska nykyinen Venäjä on kuitenkin Neuvostoliittoa heikompi. Huippuaikoina 70-luvun alkupuolella Neuvostoliiton bkt oli 58 prosenttia USA:n bkt:n tasosta, mutta tällä hetkellä ei edes kymmentä prosenttia.
Näin maallikosta tuntuu erikoiselta sekin, että Venäjä saa edelleen olla YK:n turvallisuusneuvoston jäsenenä päättämässä asioista. Samoin kuin se, että Venäjä otettiin 2019 takaisin Euroopan neuvoston täysivaltaiseksi jäseneksi, vaikka se oli vasta viisi vuotta aiemmin marssinut Krimille. No nyt se sentään erotettiin maaliskuussa 2022 Euroopan neuvostosta.
Risririitaa ainakin EU:ssa on Putin jo saanut aikaan. Yksi kysymys onkin, ovatko Italian ja Unkarin epätahtiset askeleet ensimmäisiä merkkejä EU:n hajoamisesta. Helsingin Sanomien tämän päivän pääkirjoituksessakin todetaan lännen rivien rakoilevan, mistä hyötyvät Venäjä ja Kiina. Kukaan tuskin muutenkaan uskoo, että tämä unioni olisi lopullinen ratkaisu Euroopassa.
Luoja, pelasta poloinen Putin!
Anna Luoja anteeksi vaaralliselle Putinille!
Mulkulle kusipäälle Putinille!
Olemmehan vielä nuoria ja tyhmiä.
Mutta parannamme Jeesus vielä tapamme!
Luoja anna anteeksi Venäjälle!
Tämän runon vääntelin niin, että vaihdoin Neuvostoliiton tilalle Venäjän ja NKP:n pääsihteerinä 1984-85 toimineen Konstantin Tšernenkon tilalle Vladimir Putinin. Alkuperäisen runon kirjoittaja on kirjailija Timur Kibirov (s. 1955). Hän kirjoitti runon myös siitä paljon käytetystä lausahduksesta, että ”Venäjää ei voi järjellä ymmärtää”. Eikä mitata tavallisella arsinalla. Toisaalta Kibirov kirjoitti, että sama koskee Ranskaa, Nigeriaa, Kamputseaa, Tanskaa, Karthagoa, Britanniaa, Roomaa jne. Niillä kaikilla on oma erityinen olemuksensa.
Venäjäänkö voi vain uskoa?
Ei, uskoa voi vain Jumalaan.
Venäjällä voi vain elää,
palvella tsaaria ja isänmaata.
SLAVA UKRAINI!
HEROJAM SLAVA!
Samassa kirjassa Itä-Euroopan tutkimuksen entinen professori Dieter Segert Wienin yliopistosta kirjoittaa Ukrainasta, joka nousee esille kahdenlaisena, ehkä identiteetiltään useampanakin kansakuntana. Aivan tuoreíta tietoja ei ole, mutta vuoden 2001 väestönlaskennassa luokitteli itsensä ukrainalaisiksi 77,8 prosenttia ja venäläisiksi 17,3 prosenttia. Alle prosentin etnisiä ryhmiä olivat mm. Krimin tataarit ja juutalaiset, ja kohdassa muut (1,8 %) olivat varmaan ne kuuluisat kasakatkin.
Saman laskennan yhteydessä kysyttiin Ukrainassa asuvien äidinkielestä. Vastanneista 64 prosenttia kertoi käyttävänsä arjen elämässään pääosin ukrainaa ja 34 prosenttia venättä.
Uskonto on Ukrainassakin osa ihmisten elämää, vaikka eri uskontokuntiin ei kuulu ilmeisesti kuin noin 40 prosenttia. Suurin osa Ukrainan autokefaalisen ortodoksikirkon kannattajista asuu Länsi-Ukrainassa ja siitä eronneen kirkon osan kannattajia on eniten maan keski- ja itäosissa. Lisäksi Länsi-Ukrainassa on myös kreikkalaiskatolilaisia; on myös baptisteja, helluntalaisia juutalaisia ja muslimeja (Krimin tataarit).
Kun Ukraina itsenäistyi 1991, oli tilanne epävakaa ja kiistanalainen. Vielä maaliskuussa 1991 pidetyssä kansanäänestyksessä 75 prosenttia väestöstä oli sitä mieltä, että pitäisi pysyä uudistetussa Neuvostoliitossa. Tällä oli ristiriitainen historiallinen tausta, kuten Segert kirjoittaa: ”Toinen maailmansota merkitsi Ukrainan rajojen muotoutumista, Krimiä lukuun ottamatta. Itäisen Galitsian kolmella alueella voimakas vastarintaliike oli taistellut Neuvstoliittoon liittämistä vastaan. Vastarinta jätti syviä jälkiä alueen kollektiiviseen muistiin, ja perestroikan vapauttamisen aikana Rukh-liike pyrki yhä elvyttämään tätä historiallista muistoa.”
Nämä muistot eivät kuitenkaan auttaneet, vaan nopeasti kaikki muuttui ja vuoden 1991 lopulla uudessa kansanäänestyksessä 90 prosenttia oli itsenäisen Ukrainan kannalla. Etniset jännitteet silti jatkuivat ja johtivat alueellisiin konflikteihin vuoden 2014 alkupuolella. Maidanin mielenosoitttajat alkoivat käyttää 1942 perustetun Ukrainan vastarinta-armeijan Ukrainska Povstanskaja Armijan (UPA) iskulausetta ”Slava Ukraini! Herojam Slava!” (Kunnia Ukrainalle! Kunnia sankareille!). Tämä huudahdus on vanhempikin, sillä sen ottivat käyttöön ukrainalaiset nationalistit jo 1900-luvun alussa.
Nyt tämä iskulause on ilmeisen yleisesti käytössä, mutta vielä 2014 siihen suhtauduttiin kahtalaisesti. Suhtautuminen UPAan oli myönteistä Ukrainan ”oranssilla” alueilla Bukovinassa, Galitsiassa, Kiovassa, Podoliassa, Polesiassa ja Volyniassa, mutta kielteisesti siihen suhtauduttiin Donbassissa, Harkovassa, Poltavassa, Zaporozhjessa ja Mustanmeren alueella.
Kirja siis ilmestyi pari vuotta ennen Venäjän aloittamaa hyökkäystä. Johtopäätöksissään Segert toteaa, että Ukraina kansallisvaltiona on edelleen hauras. Alueelliset indentiteetit ovat toisaalta hyvin erilaisia, mutta myös päällekkäisiä. - ”Donbassin integroituminen takaisin ei ole mahdollista ilman, että myös alueen väestönosan identiteetti tunnustetaan ja hyväksytään.”
kari.naskinen@gmail.com
