Autuaita ovat pummitkin

Marxilaisen vuorisaarnakristityn Pier Paolo Pasolinin ensimmäinen elokuva Pummi (1961) on samalla tavalla sakramentaalinen kuin hänen monet muutkin elokuvansa. Yksi toistuva kysymys, vaikka sitä ei Pasolinin elokuvissa ääneen sanota, on esillä tässäkin: mitä tapahtuisi, jos Jeesus nyt tulisi maan päälle? Pasolini itse sanoi tutkivansa elokuvassaan sitä ahdistuneisuutta, mitä kokee Rooman laitakaupunkilainen ryysyproletariaatti. Köyhillä ihmisillä on kuitenkin yksi haave, päästä paratiisiin. Siksi elokuvan pummillakin (Franco Citti) on näköpiirissään ainoana ratkaisuna kuolema, hyppy sillalta Tiberiin tai jotain vastaavaa. Elokuvan lopussa Pummi kuoleekiin varastamallaan mootoripyörällä kaatuessaan. Mitenkään muuten ei elokuva voisikaan loppua, sillä jo aikaisemmin on pummi unijaksossa nähnyt oman kuolemansa.

”Pummi” on Vittorio, mutta kaikki kutsuvat häntä vain Pummiksi. Pummi on sutenööri, jolla ei ole kuin yksi ilotyttö bisneksenään, mutta sekin liiketoiminta loppuu ainakin toistaiseksi, kun tämä Maddalena (Silvana Corsini) oli jäänyt moottoripyörän alle ja loukannut pahasti toisen jalkansa. Maddalena on tietenkin sopiva nimi, se viittaa Raamatusta tuttuun Magdalan Mariaan, joka oli ollut huono ihminen ennen kuin lähti seuraamaan Jeesusta. Kun Jeesus suutelee Mariaa, opetuslapset kysyvät Jeesukselta, miksi tämä rakastaa noin paljon Mariaa. Jeesukselle kaikki ovat kuitenkin samanarvoisia.

Pummin on joka tapauksessa elettävä, ja hän löytääkin uuden tytön Stellan (Franca Pasut). Ongelma kuitenkin syntyy, kun Pummi rakastuu Stellaan. Pummi päättäkin, että Stellasta ei tulekaan huoraa, vaan Pummi alkaa tienata heille rahaa oikeilla töillä. No eihän siitä mitään tule, kun heti ensimmäisenä raskaana työpäivänä Pummi ihmettelee, että ”Buchenwaldissako nyt ollaan”.

Yhden keikan Stella ehtii ennen tätä tehdä, mutta se ei onnistu. Pasolinin tyyliin kuuluu, että Stellan koukkaa mukaansa autoon läheisen seurakunnan suntio, mutta kun Stella ei pysty hoitamaan hommaa, suntio jättää Stellan keskellä yötä Via Appialle. Sen varrella olevaan Domine Quo Vadis -kirkkoon Stella ei sentään päädy, mutta siihen silti loppuu yritys siirtyä prostituoidun ammattiin.

Ei Stellan nimi ole mitenkään vahingossa Stella, Tähti, valon enkeli. Stella on elokuvassa viattomuuden symboli, jonka kaulaan Pummi panee varastamansa kaulakorun kohtauksessa, jossa takana näkyy kirkko. Stellan kanssa ollessaan Pummi yhden kerran sanoo itseään myös Vittorioksi (Voittajaksi). Voittajaa hänestä ei kuitenkaan tule. Elokuva onkin Pummin kärsimyshistoria, jota symboloi musiikkina soiva Bachin Matteus-passio.

Pasolinin maailmankatsomuksessa oli ristiriitaisuuksia. Kommunisti ja kristitty? Bachin käyttäminen elokuvassa oleellisena elementtinä on kuitenkin niin vahva merkki, että ei Matteus-passion liittäminen kertomukseen ole ateistin valinta. Suntion käyttäminen huorakohtauksessa taas korostaa sitä, että kristinusko on, mutta kirkko ei ole oikealla asialla.

”Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta. Autuaita murheelliset, he saavat lohdutuksen”, sanoo Jeesus Vuorisaarnassa, ja tämä on Pasolinin viesti niin tässä kuin muissakin elokuvissaan.

Pasolini näki jo joitakin merkkejä taloudellisesta nousukaudesta, mutta ei varsinaisesti muutoksesta. Elokuvastaan kirjoittaessaan Pasolini sanoi, että 50-luvulla oli jatkuvuus fasistihallinnon ja kristillisdemokraattisen hallinnon välillä ilmiselvä. Tästä asetelmasta Pasolini sanoi tehneensä Pummin vain sosiologisena raporttina. Se kuvaa työttömien ja muiden köyhien elämää Italian sodanjälkeisten talousuudistusten varjossa.

kari.naskinen@gmail.com