tiistai 13. huhtikuuta 2021

Koomikko – pesäero viihteeseen

Martin Scorsese sanoi elokuvastaan Koomikkojen kuningas (1982), että se on hauska, mutta se ei ole komedia. Hauskuudestakin voi olla eri mieltä. Jotain samaa voi sanoa Matti Ijäksen Koomikosta (1983), joka tänä iltana tulee televisiosta. Sekä Scorsesen että Ijäksen elokuvat saivat huonot vastaanotot, sillä ne eivät vastanneet varsinkaan yleisön odotuksia. Koomikkojen kuninkaan pääosissa ovat Robert De Niro ja Jerry Lewis, ja Ijäs pani näin meikäläisittäin vielä paremmaksi: Olavi Ahonen, Helge Herala, Aake Kalliala, Heikki Kinnunen, Leo Lastumäki, Esko Nikkari, Sulevi Peltola, Maija-Leena Soinne, Matti Tuominen… Mutta ei osunut.


Tämä oli Ijäksen ensimmäinen teatterilevitykseen tekemä elokuva. Jonkinlainen
lähtökohta hänelle oli television hirmusuosittu Valehtelijoiden klubi, mutta Ijäs otti komiikkaan aivan toisenlaisen lähestymistavan. Vitsit olivat paikoin oikein huonoja, eikä suosittujen tv-sketsihahmojen olemus toiminut. Vaikea tietää, oliko tässä puolitiehen jääneessä komediassa kaikki laskelmoitua, mutta jälkeenpäin Ijäs sanoi Lauri Timosen hänen elokuvistaan tekemässään kirjassa (2013), että tällä elokuvalla hän teki pesäeroa viihteeseen: ”Viihteellä minä tarkoitan miellyttämisenhalua ja sellaista viihdettä, joka ei sano mitään, on mitätöntä ja kliseistä eikä sisällä yhtään tämän yhteiskunnan olennaista konfliktia.”

Joka tapauksessa Matti Ijäs tunnetaan nykyisin nimenomaan komediallisista elokuvistaan. Ne eivät kuitenkaan ole naurunremakoita aiheuttavia hupitarinoita, vaan
yleensä surumielisesti eteneviä tapahtumasarjoja, joissa ”pienet ihmiset” törmäävät niihin konflikteihin. Tämän polun Ijäs avasi pian Koomikon jälkeen Viimeisellä keikalla (1984) ja Painijalla (1985).

Koomikko alkaa, kun Aake Kallialan mopo sammuu öisellä kadulla. Hän näkee valoa läheisessä talossa ja kiipeää parvekkeen kautta hakemaan apua. Siellä juhlii joukko viihdealan ihmisiä: koomikkopari Kinnunen ja Lastumäki, joista jälkimmäinen ihmettelee miksei kukaan naura hänelle. Aamulla taitelijaseurueen manageri Heguli Herala tarjoaa krapulapäissään Kallialalle töitä ja esittelee studionsa taiteelliseksi palvelulaitokseksi, joka valmistaa ihmisille kasetteja. Heguli ottaa Kallialan koenauhoitukseen, jossa tämä imitoi sodan ääniä Tuntemattomasta sotilaasta tehtävään c-kasettiin. Tällaisia c- ja vhs-kasettitaiteilijoden esityksiä myytiin ennen aikaan bensa-asemilla. Näyttelijöillä on kyllä roolinimet, mutta näillä omilla nimilläänhän me nämä suositut tv-kasvot tunnemme.

Lopulta Lastumäki joutuu psykiatriseen hoitoon.
Kalliala, Kinnunen ja Ahonen vievät Lastumäelle sairaalaan piristykseksi pienen viikatteen. "Terveiden huumoria", toteaa Lastumäki. Tästä Ijäksen elokuvasta on vaikea sanoa, onko se terveille vai puoliterveille tehty. Toisena käsikirjoittajana on ollut Pertti Reponen, mutta surkea on. Huono komedia, mutta myös huono irtiotto komediasta, jos sellainen tosiaan oli tarkoitus.

Vaikea laji komedia onkin. Tunnettu neuvostoliittolainen komediaohjaaja Leonid Gaidai sanoi kerran katsoneensa jonkin suomalaisen huumorielokuvan: "Elokuvasta en ymmärtänyt sanaakaan, mutta Leo Lastumäen ja Ritva Valkaman tehosta ei voinut erehtyä." Näin se usein on, tutut hahmot tuttuine maneereineen tehoavat, vaikka teksti olisi täysin pöljää.

Muistan tapauksen Lahden kaupunginteatterista 1990-luvulta, kun televisiossa Pastori Sillinä tutuksi tullut Erkki Saarela oli vierailijana näytelmässä, jonka nimeä en muista: kun Saarela tuli kulisseista näyttämölle, yleisö alkoi nauraa, vaikka Saarela ei ehtinyt vielä edes suutaan avata.

Tyhjännaurattaminen usein onnistuu, mutta se on yleensä juuri sitä, mitä Ijäs sanoo mitättömäksi viihteeksi. Lisäksi olemme lukeneet tai nähneet monen koomisiin rooleihin leimautuneen näyttelijän kertomuksia siitä, miten vaikeata on todella hyvän komedian tekeminen.
Heidän paineensa pitää yllä komikkouttaan tuntuu olevan suurempi kuin muiden näyttelijöiden. Scorsesen elokuvassa on Jerry Lewisillä hyvä repliikki tähän liittyen: ”Minä olen pelkkä ihminen, kaikkine heikkouksineni ja kaikkine vikoineni, keskellä showelämää, painetta, tyttöjä, nimikirjoitustenmetsästäjiä, työryhmiä, epäpäteviä tyyppejä.” Scorsese on kertonut Lewisin improvisoineen nuo vuorosanat.

kari.naskinen@gmail.com