Tiikerikissa – kaikki yhteisen Italian puolesta

Italia yhdistyi 1800-luvun jälkipuoliskolla. Tätä risorgimento-vaihetta kuvaa hienosti Luchino Viscontin elokuva Tiikerikissa (1963), joka perustuu Giuseppe Tomasi di Lampedusan samannimiseen romaaniin (1958). Tapahtumat sijoittuvat pieneen Donnafugaton kaupunkiin Sisilian eteläosassa, jossa Salinan ruhtinas Don Fabrizio (Burt Lancaster) ylläpitää aikalailla jo ränsistynyttä palatsia. Loiston ajat ovat ohi, mutta tiedossa ajatellaan olevan, että koko yhteiskunnan kannalta edessä ovat kuitenkin uudet ja paremmat ajat. Kaikki eivät tietenkään ole samaa mieltä: ”Me olimme tiikerikissoja, leijonia – uudet ovat shakaaleja.”

Italian alue oli Napoleonin sotien jälkeen jakautunut kolmeen herttuakuntaan, kahteen kuningaskuntaan ja kirkkovaltioon. Elokuvassa ollaan vuodessa 1860, kun Donnafugatassakin järjestetään kansanäänestys yhtenäisen Italian puolesta. Äänestystä ovat edeltäneet kansannousut Messinassa ja Palermossa, ja Giuseppe Garibaldin punapaidat olivat näissä ratkaisevana apuna.

Äänestyksessä kaupungin kaikki asukkaat ovat yhtenäisen Italian kannalla. Tiikerikissassa kaikki huipentuu Salinan palatsissa pidettäviin suuriin tanssiaisiin, joiden aikana Fabrizio näkee todellisuuden. Hän itse ei enää pitkään jaksa tanssia ja hän ymmärtää, että yksi aika on loppumassa ja uusi alkamassa. Fabrizio tanssii vielä sisarenpoikansa Tancredin (Alain Delon) morsiamen Angelican (Claudia Cardinale) kanssa, mutta vetäytyy sitten sivummalle, eikä myöhemmin lähde Tancredin ja Angelican kanssa ”jatkoille”. Ovat jo aamuyön tunnit, kun Fabrizio lähtee kadulle tervehtimään aamutähteä ja esittää sille toivomuksen, että pääsisi pian pois maan päältä. Jostain kuuluu vielä laukauksiakin.

Nuo tanssiaiset ovat suurta elokuvahistoriaa. Niissä näkyy jo ristiriita vanhan ja tulevan ajan välillä. Kaikki on komeaa, ja yhtenä valssina orkesteri soittaa Giuseppe Verdin unohtuneen valssin, jonka nuotit elokuvan säveltäjä Nino Rota oli löytänyt roomalaisesta antikvariaatista. Tähän kolme varttia kestävään tanssiaiskohtaukseen Visconti oli haalinut koko sukunsa ystävineen, ja se kuvattiin Palermon Palazzo Valguarnera-Gangissa (1780). Tämän loistavan juhlan rinnalla käydään välillä kuitenkin palatsin joissakin muissa huoneissa, jotka on jätetty ränsistymään.

Hienoja tanssikohtauksia on muissakin tämäntapaisissa suurelokuvissa, mutta Tiikerikissa on ykkönen. Samaa lähestytään Sergei Bondartshukin Sodassa ja rauhassa (1966). Viscontin elokuvista Tiikerikissa on myös kaunein, esteettisesti täydellinen teos.

Tanssiaisten päähenkilö on tietenkin Salinan ruhtinas itse, viimeisen kerran, mutta koska tässä samalla ollaan tekemisissä elokuvan tähtimaailman kanssa, niin kyllähän 25-vuotias Claudia Cardinale on se huippu. On tämä elokuva myös Burt Lancasterin uran lakipiste. Lancaster näyttelee erinomaisesti vanhan maailman aristokraattia, joka on luovuttanut, mutta kuitenkin hyväntahtoisesti muutoksen hyväksyen. Ilman Hollywood-rahoitusta Lancaster ei kuitenkaan olisi mukaan päässyt. Tätä edellytti osatuottajaksi tullut 20th Century Fox, joka vaati elokuvan tekemistä myös englanninkielisenä. Italialainenkin kieliversio luonnollisesti tehtiin, mutta varsinkin Hollywood-versio kiukutti Viscontia, jonka mielestä se oli leikattukin huonosti.

Poliittisesti Tiikerikissa osui hyvin. Siinä ei mitään yhteiskuntaryhmää varsinaisesti loukata, eikä tasavaltalaistenkaan väkivallantekoja tuoda hankalasti esille. Lopputulos oli onnistunut sekä elokuvan että sen kuvaamaan muutoksen kannalta. Kommunistisen puolueen pääsihteeri Palmiro Togliatti lähetti puolueen kulttuuripolitiikasta vastanneelle Antonelli Trombadorille kirjeen, jossa kehui elokuvaa paremmaksi kuin kirja. Tämä ei sikäli ollut yllättävää, että myös Visconti oli kommunisti, joka ennenkin oli ottanut huomioon Togliattin mielipiteitä.

kari.naskinen@gmail.com