Puhdasoppinen kommuuni oli liikaa Stalinillekin

Joulukuun 27. päivänä 1929 piti Josif Stalin kuuluisan puheensa Neuvostoliiton maatalouspolitiikan uudistamisesta. Stalin sanoi, että yksityisen omaisuuden pakkoluovuttamisiin on nyt mentävä tosissaan: ”Nyt meillä on mahdollisuus toteuttaa ratkaiseva hyökkäys kulakkeja vastaan, murtaa sen vastarinta, tuhota se luokkana.” Tästä lähdettiin, ja jos kulakit eivät suostuneet luovuttamaan esimerkiksi viljojaan valtion kolhooseille tai kommuuneille, heihin kohdistettiin rikoslain 107. pykälän rangaistusmääräystä neuvostovallan vihollisille. Puhdasoppisimmat bolshevikit maaseudulla ottivat Stalinin ohjeet tietenkin vakavasti, mutta tilanne meni niin äärimmäisyyksiin, että jo 2.3.1930 Stalin veti sanojaan takaisin Pravdassa. Stalin täsmensi linjaansa niin, että ei ollutkaan viisasta panna kaikkea valtiolliseen yhteisomistukseen, vaan oli pitäydyttävä tiukkojen kommuunien sijasta maanmuokkausosuuskunnissa eli kolhooseissa ja niitäkin löyhemmissä artteleissa.

Nobel-kirjailija Mihail Sholohov kuvaa tuota vaihetta kaksiosaisessa romaanissaan Aron raivaajat (1932 ja 1959). Se kertoo havainnollisesti siitä sekavasta tilanteesta, joka pitkän kansalaissodan (1917-22) jälkeen jatkui yhä tämän kansallistamisidean toteutuksen puitteissa. Toisen maailmansodan jälkeen Winston Churchill kysyi Stalinilta, kumpaa tämä oli pelännyt enemmän, saksalaisten hyökkäystä vai kollektivisointia – Stalin vastasi, että tämä jälkimmäinen oli hankalampi.

Sholohov oli Hiljaa virtaa Don -teoksensa ensimmäisten osien (1928) ilmestyttyä päässyt Stalinin suosioon. Sholohov kuului siihen intelligentsijaan, jota Stalin arvosti, kunhan ei edustanut mitään moderneja ismejä. Nimenomaan Stalin ehdotti 1931 tavatessaan Sholohovin, että olisi hyvä tehdä kirja myös maatalouden kollektivisoinnista. Kun ensimmäinen osa valmistui, se tyydytti taas Stalinia ja miesten välit paranivat entisestään. Tästä oli sellaistakin hyötyä, että kun nälänhätä vaivasi 1932-33 varsinkin Ukrainan, Kazakstanin ja Kubanin alueilla, kirjailija rohkeni ottaa yhteyttä Staliniin, kertoi asioiden oikea tilasta ja Stalin myös puuttui joihinkin ongelmakohtiin. Paras oli puutuakin, sillä nälkä tappoi noina vuosina miljoonia ihmisiä.

Aron raivaajia ei Sholohov kirjoittanut Neuvostoliiton järjestelmän kiillottamiseksi, joskaan hän ei ota esille kaikkein pahimpia epäkohtia. Joka tapauksessa hän toi julki sellaisia kipeitäkin asioita, joista valtiollisella tasolla ei muuten puhuttu. Tämähän on kirjailijoiden tehtävä usein muuallakin ollut.

Romaani alkaa tammikuun lopulta 1930, kun Ukrainassa ensimmäiset suojasään hyväilemät kirsikkatarhat alkavat tuoksua. Gremjatshi Login kylässä pannaan asiat pyörimään ja perustetaan ”Stalinille nimetyn Gremjatshin kolhoosin hoitokunta”. - Liitymme yhteen ja jaamme voitot tasan. Hoitokunnan puheenjohtajaksi valitaan piirikomitean valtuutettu, toveri Semjon Davydov. Näin yksinkertaista tämä ei ollut, niin kuin ei mikään. Pitkin romaania tulee esille erilaisia instansseja, joilla kullakin on aina jonkinlaista sananvaltaa: piirikunnan toimeenpaneva komitea, piirin kontrollikomissio, paikallinen puoluesolu, peltoviljelyliitto, pellonmuokkausyhdistys, maatyöläisten komitea, prikaatin esikunta, agitaatioryhmä, kyläneuvosto ja gigantti, jonka tehtävästä en saanut selvää.

Ei ihme, että asioiden muuttuminen häkellytti. Monet ikävöivät omien lehmiensä ja hevostensa siirtämistä yhteisnavettoihin ja -talleihin. Esimerkiksi Kondrat Maidannikov ei saanut unta: ”Säälintunne omista elukoista oli laskeutunut sykkyrälle sydämen pohjalle aiheuttaen kolkkoa surua ja mielenapeutta. Kun kuljen pilttuiden ohi ja näen vieraita hevosia, ne ovat minulle yhdentekeviä, mutta kohta kun pääsen oman hevoseni kohdalle, silloin sydäntäni kouraisee. Sillä hetkellä hevonen tuntuu omaa akkaakin rakkaammalta. Ja joka kerta yritän heittää sille parempia, pehmeämpiä, maukkaampia heiniä.”

Eivätkä tasan mene onnenlahjat muutenkaan, kuten härän, tamman, varsan ja kaiken viljan kolhoosille luovuttanut Jakov Lukitsh valittaa: ”Hankin omaisuutta, sain kourat känsiä täyteen ja kyttyrän selkääni, mutta nyt pitää kaikki antaa yhteiseen kattilaan. Se on samaa kuin anna eukkosi vieraalle ja painu itse lutkan luo. Joku toinen on ehkä koko ikänsä lötköttänyt uunilla ja haaveksinut makeista paloista, mutta minä, no turha puhua. Näin meillä tehdään.”

Sitten oli myös unelmia uudesta ja paremmasta, Davydovillakin: ”Tulevien aikojen ihmiset unohtavat varmaan hien hajunkin. Kone tekee ihmisen sijasta kaikki raskaat työt. Jospa saisikin elää siihen asti!”

(Kuuden tunnin työpäivästäkin ehkä haaveiltiin, kuitenkin ehkä siksi, että porukat eivät kunnolla tehneet neljääkään tuntia.)

KULAKIT HÄÄDETTIIN

Pahinta oli kuitenkin kulakkitilanne. Kulakki (suom. nyrkki) oli varakkaampi talonpoika, jolla ei siinä asemassaan ollut asiaa kyläyhtyeisöön, jos ei suostunut kolhoosin jäseneksi. Sellainen kulakkiperhe häädettiin ja koko omaisuus takavarikoitiin. ”Niin että lopeta syöminen, kansalainen Frol Damaskov, ja ala purkautua talosta. Me toimitamme nyt heti omaisuuden luetteloinnin”, ilmoitettiin köyhälistön kokouksenpäätöksestä Damaskoville. Lähtö tuli, ties minne.

Yhdestä toisesta tapauksesta lähetti Gremjatshinin kommunistisen puolueen solun sihteeri ja Punaisen lipun sankari Makar Nagulnov tiedonannon Valtion poliittiselle hallinnolle GPU:lle: ”Lähetän teidän huostaanne kulakki Tit Borodinin, joka kuuluu saastaisiin vastavallankumouksellisiin. Luetteloitaessa tämän kulakin omaisuutta hän hyökkäsi monien nähden toveri Davydovin kimppuun ja onnistui lyömään häntä kahdesti rautapuikolla päähän.”

Kirjan kakkososan lopussa kuitenkin myös Davydov ja Nagulnov tulivat tiensä päähän, entisen valkoupseerin murhaamiksi. Meno oli siis edelleen sekasortoista. Sholohovin romaanista saa silti sellaisen käsityksen, että hän uskoi neuvostojärjestelmän lopulta vievän voiton. Sholohov oli vakaasti isänmaallinen ja luotti uuden järjestelmän paremmuuteen. Vanhoista valkoupseereista ja heidän joukoistaan Sholohov antaa sellaisen kuvan, että yrittivät edelleen vastavallankumousta aivan tosissaan. Osa heistä toimi ikään kuin desantteina kolhooseissa ja syyllistyivät sabotaaseihinkin.

On ollut hankala aihe kirjoittaa, mutta olihan homma hoidettava, kun Stalinilta oli toimeksianto tullut. Eipä silti, kyllä romaani on myös toisenlaista luettavaa siltä osin, kun siinä kerrotaan ihmisten tavallisesta arjesta. On rakkautta ja siihen liittyviä kahnauksia, on kolhoosien rajariitoja, on mummojen kyseenalaisiksi katsottavia kirkossakäyntejä ja vaikka yhden miehen englanninopiskelua, joka alkuun tuntuu helpolta, kun englannin kielessä on helppoja sanoja: revolution, international, nagan jne.

Hauska kohta on sekin, kun kolme kyläläistä on ilmoittanut halustaan liittyä puolueeseen. Koulun sali täyttyy, kun asiaa käsitellään. Neljä tuntia siinä menee, eikä kaikki suju ihan vaivattomasti. Jo edellä mainitsemani Kondrat Maidannikov ei saanut yhdeltä vaarilta hyväksyntää: ”Toistaiseksi Kondratilla ei ole vielä poliittista kypsyyttä, ja kun kerran ei ole, niin istukoon kotonaan, kasvattakoon itseään rauhassa, älköön toistaiseksi tuppautuko puolueeseen.”

Kaikki kolme kuitenkin hyväksyttiin avoimella äänestyksellä yksimielisesti puolueen kandidaattijäseniksi kuuden kuukauden koeajalla. Tämän jutun kuva on Aron raivaajat -elokuvasta, joita on tehty kaksikin (1939 ja 1959); en ole nähnyt, mutta kyläkokouskuvalta näyttää.

Hiljaa virtaa Don (Mustaa valkoisella 5.8.2020)

kari.naskinen@gmail.com