Ohjaaja Jenni Toivoniemi kokee
syyllisyyttä siitä, että hänen ensimmäisen pitkän elokuvansa
Seurapelin aiheena
ovat keskiluokkaiset, valkoiset, materiaalisesti hyvin pärjäävät
aikuiset. (HeSa 21.8.2020)
Hän on siis tullut omantunnontuskiin siitä, että kuvaa tällaista tavallista ihmisluokkaa. Jos Jenni Toivoniemi alkaisi tehdä elokuvaansa nyt valaistuneena, henkilövalikoimaan kuuluisivat myös lespopari ja yksi tummapigmenttinen kikkarapää.
Seurapelissä neljän pariskunnan kesäinen viikonlopunvietto saaressa käsittää pääasiassa vitun-huutamista, viinanjuontia, tyjännauramista, pussailua, pätkittäistä puhetta ihmissuhdeongelmista ja muuta känniläisten horinaa.
Ohjaaja on sanonut, että ”elokuva on yhtä aikaa kepeä ja mielettömän älykäs”. Kepeän voi tietenkin tulkita monella tavalla, mutta älykkyyttä en juuri löytänyt. Seurapeli on sitä samaa ihmissuhdesoopaa, jota television kotimaiset tv-sarjat ovat täynnä.
Henkilövalikoima sinänsä on ihan kunnossa, on Taideteollisessa korkeakoulussa opiskelija (29), levy-yhtiön tiedottaja (32), Finlandia-ehdokkuuden saavuttanut kirjailija (35 vuotta), muodikkaan viestintätoimiston visuaalisen viestinnän strategi (35), sosiologian väitöskirjaa viimeistelevä tutkija (35), kustannustoimittaja (35) kulttuuritapahtumien tuottaja (36) ja kansainvälisesti vähän jo nimea saanut ruotsalainen näyttelijä (37).
Kaikilla muilla paitsi ruotsalaisella Mikaelilla on kauheita ongelmia. Ikuista nuoruutta haetaan, toisaalta aikuisuuteenkin pitäisi päästä, mutta kun tämä keski-ikäisyys on rasitteena. Ollaan näinkin pitkälle eläneinä ja kokeneina pelkkiä raakileita ja omahyväisiä snobeja, joista ei taida tulla mitään kunnollista.
Elokuva on yhtä ja samaa jahnaamista alusta loppuun. Ei muutu miksikään, kestääkö tätä tunnin, kaksi, kolme tai neljä, tässä tapauksessa kaksi, mutta tuntiin olisi kannattanut keskeyttää.
”Taiteeksikin” tämä on tarkoitettu, sillä yhdessä kohtaa on kuvassa symbolisesti rikki mennyt viinilasi ja toisessa homehtunut omena, vaikka omenat eivät yhden vuorokauden aikana homehdukaan. Hiirikin jää hiirenloukkuun. Tällaista pitää meille yksinkertaisille katsojille vääntää rautalangasta, vaikka me muutenkin näemme, että viikonloppu etenee kohti mädäntymispistettään. Voi herranpieksut!
Näyttelijät sentään pelastavat sen, mitä tylsästä käsikirjoituksesta irti saa. Laura Birn, Emmi Parviainen ja Paula Vesala ovat parhaiten luontevia, ja hyvin ovat juonessa mukana myös Iida-Maria Heinonen, Paavo Kinnunen, Samuli Niittymäki ja ruotsalainen Christian Hillborg. Nykyelokuvien vakiomulkvisti Eero Milonoff on taas samanlainen kuin aina ennenkin.
kari.naskinen@gmail.com
Hän on siis tullut omantunnontuskiin siitä, että kuvaa tällaista tavallista ihmisluokkaa. Jos Jenni Toivoniemi alkaisi tehdä elokuvaansa nyt valaistuneena, henkilövalikoimaan kuuluisivat myös lespopari ja yksi tummapigmenttinen kikkarapää.
Seurapelissä neljän pariskunnan kesäinen viikonlopunvietto saaressa käsittää pääasiassa vitun-huutamista, viinanjuontia, tyjännauramista, pussailua, pätkittäistä puhetta ihmissuhdeongelmista ja muuta känniläisten horinaa.
Ohjaaja on sanonut, että ”elokuva on yhtä aikaa kepeä ja mielettömän älykäs”. Kepeän voi tietenkin tulkita monella tavalla, mutta älykkyyttä en juuri löytänyt. Seurapeli on sitä samaa ihmissuhdesoopaa, jota television kotimaiset tv-sarjat ovat täynnä.
Henkilövalikoima sinänsä on ihan kunnossa, on Taideteollisessa korkeakoulussa opiskelija (29), levy-yhtiön tiedottaja (32), Finlandia-ehdokkuuden saavuttanut kirjailija (35 vuotta), muodikkaan viestintätoimiston visuaalisen viestinnän strategi (35), sosiologian väitöskirjaa viimeistelevä tutkija (35), kustannustoimittaja (35) kulttuuritapahtumien tuottaja (36) ja kansainvälisesti vähän jo nimea saanut ruotsalainen näyttelijä (37).
Kaikilla muilla paitsi ruotsalaisella Mikaelilla on kauheita ongelmia. Ikuista nuoruutta haetaan, toisaalta aikuisuuteenkin pitäisi päästä, mutta kun tämä keski-ikäisyys on rasitteena. Ollaan näinkin pitkälle eläneinä ja kokeneina pelkkiä raakileita ja omahyväisiä snobeja, joista ei taida tulla mitään kunnollista.
Elokuva on yhtä ja samaa jahnaamista alusta loppuun. Ei muutu miksikään, kestääkö tätä tunnin, kaksi, kolme tai neljä, tässä tapauksessa kaksi, mutta tuntiin olisi kannattanut keskeyttää.
”Taiteeksikin” tämä on tarkoitettu, sillä yhdessä kohtaa on kuvassa symbolisesti rikki mennyt viinilasi ja toisessa homehtunut omena, vaikka omenat eivät yhden vuorokauden aikana homehdukaan. Hiirikin jää hiirenloukkuun. Tällaista pitää meille yksinkertaisille katsojille vääntää rautalangasta, vaikka me muutenkin näemme, että viikonloppu etenee kohti mädäntymispistettään. Voi herranpieksut!
Näyttelijät sentään pelastavat sen, mitä tylsästä käsikirjoituksesta irti saa. Laura Birn, Emmi Parviainen ja Paula Vesala ovat parhaiten luontevia, ja hyvin ovat juonessa mukana myös Iida-Maria Heinonen, Paavo Kinnunen, Samuli Niittymäki ja ruotsalainen Christian Hillborg. Nykyelokuvien vakiomulkvisti Eero Milonoff on taas samanlainen kuin aina ennenkin.
kari.naskinen@gmail.com
