Jos
olisin joutunut sokkona arvuuttelemaan, kenen säveltämä on Igor
Stravinskyn Oedipus Rex, en
ensimmäisten kymmenen arvauksen joukkoon olisi Stravinskyä pannut.
Veikkauksiani olisivat olleet ainakin Borodin,
Bruckner, Mahler, Musorgski ja
Verdi.
Stravinsky nimitti tätä
tunnin mittaista teostaan
oopperaoratorioksi, ja keskiviikkona sen esitti Kansallisooppera. Kun
vahvan leimansa Stravinskyyn ovat iskeneet sellaiset hurjat teokset
kuin Kevätuhri,
Tulilintu ja
Hulttion tie, niin
ainakin näin maallikolle Oedipus
Rex oli
toissa iltana aivan toista maata, kauniin melodista musiikkia niiden tulikärpästen poukkoilujen jälkeen.
Käsiohjelmassa kerrotaan tämän Sofokleen Oidipus-tarinan saaneen Stravinskyn itsensä johtamassa kantaesityksessä 1927 osalta musiikkiarvostelijoita kiitosta siitä, että ”nyt Stravinsky oli vihdoin tehnyt oikeaa musiikkia, kun oli alkanut säveltää kuin Verdi”.
Tosiaankin, varsinkin jykevät kuorokohtaukset toivat mieleen vaikkapa sellaiset Verdin oopperat kuin Aida, Don Carlos ja Nabucco. Tässä ei kuitenkaan ole kysymyksessä ooppera, vaan iso lauluteos, jossa orkesterin ja mieskuoron lisäksi on viisi solistia ja kertoja. Orkesterikin oli keskiviikkona nostettu montusta lavalle, jossa sitten solistit vuorotellen kävivät esittämässä osansa. Lavastuksia ei ollut.
Harmi tavallaan, ettei ole syntynyt täysipainoista oopperaa, sillä kuningas Oidipuksen tarinasta olisi kyllä sellaisen saanut. Stravinskyn idea oli kuitenkin toisenlainen. Hän halusi teoksesta toisella tavalla monumentaalisen, ja partituurin ohjeiden mukaan henkilöidenkin on oltava patsasmaisia.
Tekstin Stravinsky oli tilannut lähinnä surrealismia edustaneelta kirjailijalta Jean Cocteaulta, kun oli kuullut hänen librettonsa Arthur Honeggerin oopperassa Antigone. Cocteau kirjoitti oman versionsa Oidipuksesta ranskaksi, jonka Stravinsky käännätytti latinaksi. Tämän kielivalinnan takia esitykseen tarvittiin juonenkulkua selittämään ranskankielinen kertoja, mutta Kansallisoopperassa Timo Torikka selitti tapahtumia kuitenkin suomeksi. Stravinskyn ohjeiden mukaan Torikkakin liikkui patsasmaisen jäykästi ja puhui eleettömästi kuin esitelmöitsijä.
Stravinskylle Sofokleen Oidipus oli tuttu venäjänkielisenä käännöksenä, mutta tähän sävellystyöhön hän halusi ”välineen, joka ei ollut kuollut, vaan kivettynyt” eli hänen mielestään monumentaalisen latinan kielen.
Itse kertomus on tuttu. Oidipus on antiikin Kreikan tunnetuin näytelmä, jossa kohtalo ja jumalat ovat ihmistä vahvempia. Se on tragedia, joka muodostuu pelastumisentoivosta ja sen luhistumisesta. Kovin perusteellisesti ei Cocteaun libretossa näitä asetelmia käydä läpi, mutta kaikki oleellinen ehditään tunnissa toteuttaa. Pääsolisteina lauloivat Thomas Mohr, Michael Kraus ja Jekaterina Gubanova, heidän lisäkseen Jyrki Korhonen ja Jussi Myllys. Jyhkeä esitys, mutta kumma, että se esitettiin vain tämän yhden kerran.
Yhteenveto: ei olisi ennakolta uskonut, että yhdistelmällä Stravinsky - Cocteau on saatu näin miellyttävä 1800-lukulaiselta vaikuttava teos.
Illan toinen sävellys oli 35 minuuttia kestänyt orkesterisarja Richard Straussin Elektrasta, josta olen jo aikaisemmin kirjoittanutkin (9.9.2016).
kari.naskinen@gmail.com
Käsiohjelmassa kerrotaan tämän Sofokleen Oidipus-tarinan saaneen Stravinskyn itsensä johtamassa kantaesityksessä 1927 osalta musiikkiarvostelijoita kiitosta siitä, että ”nyt Stravinsky oli vihdoin tehnyt oikeaa musiikkia, kun oli alkanut säveltää kuin Verdi”.
Tosiaankin, varsinkin jykevät kuorokohtaukset toivat mieleen vaikkapa sellaiset Verdin oopperat kuin Aida, Don Carlos ja Nabucco. Tässä ei kuitenkaan ole kysymyksessä ooppera, vaan iso lauluteos, jossa orkesterin ja mieskuoron lisäksi on viisi solistia ja kertoja. Orkesterikin oli keskiviikkona nostettu montusta lavalle, jossa sitten solistit vuorotellen kävivät esittämässä osansa. Lavastuksia ei ollut.
Harmi tavallaan, ettei ole syntynyt täysipainoista oopperaa, sillä kuningas Oidipuksen tarinasta olisi kyllä sellaisen saanut. Stravinskyn idea oli kuitenkin toisenlainen. Hän halusi teoksesta toisella tavalla monumentaalisen, ja partituurin ohjeiden mukaan henkilöidenkin on oltava patsasmaisia.
Tekstin Stravinsky oli tilannut lähinnä surrealismia edustaneelta kirjailijalta Jean Cocteaulta, kun oli kuullut hänen librettonsa Arthur Honeggerin oopperassa Antigone. Cocteau kirjoitti oman versionsa Oidipuksesta ranskaksi, jonka Stravinsky käännätytti latinaksi. Tämän kielivalinnan takia esitykseen tarvittiin juonenkulkua selittämään ranskankielinen kertoja, mutta Kansallisoopperassa Timo Torikka selitti tapahtumia kuitenkin suomeksi. Stravinskyn ohjeiden mukaan Torikkakin liikkui patsasmaisen jäykästi ja puhui eleettömästi kuin esitelmöitsijä.
Stravinskylle Sofokleen Oidipus oli tuttu venäjänkielisenä käännöksenä, mutta tähän sävellystyöhön hän halusi ”välineen, joka ei ollut kuollut, vaan kivettynyt” eli hänen mielestään monumentaalisen latinan kielen.
Itse kertomus on tuttu. Oidipus on antiikin Kreikan tunnetuin näytelmä, jossa kohtalo ja jumalat ovat ihmistä vahvempia. Se on tragedia, joka muodostuu pelastumisentoivosta ja sen luhistumisesta. Kovin perusteellisesti ei Cocteaun libretossa näitä asetelmia käydä läpi, mutta kaikki oleellinen ehditään tunnissa toteuttaa. Pääsolisteina lauloivat Thomas Mohr, Michael Kraus ja Jekaterina Gubanova, heidän lisäkseen Jyrki Korhonen ja Jussi Myllys. Jyhkeä esitys, mutta kumma, että se esitettiin vain tämän yhden kerran.
Yhteenveto: ei olisi ennakolta uskonut, että yhdistelmällä Stravinsky - Cocteau on saatu näin miellyttävä 1800-lukulaiselta vaikuttava teos.
Illan toinen sävellys oli 35 minuuttia kestänyt orkesterisarja Richard Straussin Elektrasta, josta olen jo aikaisemmin kirjoittanutkin (9.9.2016).
kari.naskinen@gmail.com
