Lahden kaupunginteatterissa menevän
Isä-näytelmän
kirjoittaja, ranskalainen Florian
Zeller on
sanonut, että se on traaginen farssi. Pahasti muistisairaan ihmisen
jutuissa on tietenkin sivusta seuraten joskus farssimaisia aineksia,
mutta kysymyksessä on silti pelkkä tragedia. Näytelmässä
tämä korostuu mahdollisimman epämiellyttävällä tavalla.
André on eläkkeellä oleva insinööri, joka asuu hienossa huoneistossaan Pariisissa. Kaikki ei kuitenkaan ole enää kohdallaan. Kellokin häviää välillä ihmeellisesti. Onko kodinhoitaja Isabelle sen varastanut? Eikä tytär Annekaan ole niin kuin ennen, näyttää joskus aivan toiselta. Entä Annen mies, onko Paul vävy vai sittenkin joku muu? Kotikin vaikuttaa muuttuneelta.
Näytelmässä on harvinaislaatuinen rakenne. Katsojat eivät joka hetki seuraa todellista tilannetta, vaan melkein kaikki perustuu siihen, miten André näkee ja mieltää asiat. Tilanteet ovat absurdeja, kun André kokee ne eri tavalla kuin ne ovat todellisuudessa.
Näytelmän ohjannut Sini Pesonen kertoo käsiohjelmassa isoäitinsä tapauksesta ja pohtii tilannetta: ”Kuinka vaikeaa on, kun tuttu ja turvallinen muuttuu ja katoaa ympäriltä? Millaisia tunteita tämä herättää toisaalta muistisairaassa itsessään ja toisaalta omaisissa ja hoitajissa? Miten avuttomaksi ihminen tuntee itsensä tämän muutoksen edessä?”
Näytelmää hassusti kuvaten ohjaajan nimi on tekijäluettelossa Sini Pesonen, mutta käsiohjelman henkilöesittelysivulla Sini Moila (o.s. Pesonen).
Aki Raiskio tekee Andrén roolista hurjan ja vaikuttavan. Asiat päässä ovat ikään kuin selviä, mutta ne ovat ristiriidassa oikeiden tapahtumien kanssa. Mihin oma kirjahylly on hävinnyt ja mistä tuohonkin on tuollainen uusi stereosoitin ilmestynyt? Kaaos on kauhea, voi kuvitella. Oma persoonallisuuskin häviää. Sitten hetkittäin kuitenkin ymmärrys on kunnossa ja André raivostuu, kun huomaa, että hänelle leperrellään kuin pienelle lapselle.
Anne tietää, että isä on suutuspäissään ilmeisesti lyönytkin kodinhoitajaa. Tällaista varmaan sattuu, mutta paljon myös pahempaa oikeassa elämässä.
Aki Raiskio tekee roolin taitavasti. Dementikon rooli on näyttelijän kannalta erittäin vaativa, koska ei saa lipsahtaa ainakaan liikaa komiikan puolelle. Raiskio onnistuu hyvin, vaikka parissa kohtaa Zeller on vienyt tekstin juuri niille rajoille.
Lohdutonta on sekin, että paluuta parempaan ei ole. Näytelmänä Isä on jopa trilleri, kun ei tiedä, mitä tuleman pitää. Maailma Andrén ympärillä kaventuu koko ajan ja hän käpristyy omaan itsensä samalla kun Minna Välimäen lavastus kaventaa näyttämön pieneksi.
Suomessa on arviolta noin 200 000 muistisairasta ihmistä.
Annen roolissa on Raisa Vattulainen, tai oletan hänen olevan Anne. Kaupunginteatterin henkilöesittelyssä hän sanoo unelmansa olevan, että pääsisi elokuvantekoon Lars von Trierin kanssa, joten Isä on ainakin hyvää treenaamista vielä ankarampiin rooleihin.
Florian Zellerin käsikirjoituksesta on Ranskassa tehty elokuva Matkalla Floridaan (2015). Siinä asetelma ei ole yhtä rankka kuin tässä näytelmässä. Seuraavaksi tulee elokuva, jonka Zeller ohjaa itse Englannissa, ja siinä pääosissa ovat Anthony Hopkins ja Olivia Coleman.
kari.naskinen@gmail.com
André on eläkkeellä oleva insinööri, joka asuu hienossa huoneistossaan Pariisissa. Kaikki ei kuitenkaan ole enää kohdallaan. Kellokin häviää välillä ihmeellisesti. Onko kodinhoitaja Isabelle sen varastanut? Eikä tytär Annekaan ole niin kuin ennen, näyttää joskus aivan toiselta. Entä Annen mies, onko Paul vävy vai sittenkin joku muu? Kotikin vaikuttaa muuttuneelta.
Näytelmässä on harvinaislaatuinen rakenne. Katsojat eivät joka hetki seuraa todellista tilannetta, vaan melkein kaikki perustuu siihen, miten André näkee ja mieltää asiat. Tilanteet ovat absurdeja, kun André kokee ne eri tavalla kuin ne ovat todellisuudessa.
Näytelmän ohjannut Sini Pesonen kertoo käsiohjelmassa isoäitinsä tapauksesta ja pohtii tilannetta: ”Kuinka vaikeaa on, kun tuttu ja turvallinen muuttuu ja katoaa ympäriltä? Millaisia tunteita tämä herättää toisaalta muistisairaassa itsessään ja toisaalta omaisissa ja hoitajissa? Miten avuttomaksi ihminen tuntee itsensä tämän muutoksen edessä?”
Näytelmää hassusti kuvaten ohjaajan nimi on tekijäluettelossa Sini Pesonen, mutta käsiohjelman henkilöesittelysivulla Sini Moila (o.s. Pesonen).
Aki Raiskio tekee Andrén roolista hurjan ja vaikuttavan. Asiat päässä ovat ikään kuin selviä, mutta ne ovat ristiriidassa oikeiden tapahtumien kanssa. Mihin oma kirjahylly on hävinnyt ja mistä tuohonkin on tuollainen uusi stereosoitin ilmestynyt? Kaaos on kauhea, voi kuvitella. Oma persoonallisuuskin häviää. Sitten hetkittäin kuitenkin ymmärrys on kunnossa ja André raivostuu, kun huomaa, että hänelle leperrellään kuin pienelle lapselle.
Anne tietää, että isä on suutuspäissään ilmeisesti lyönytkin kodinhoitajaa. Tällaista varmaan sattuu, mutta paljon myös pahempaa oikeassa elämässä.
Aki Raiskio tekee roolin taitavasti. Dementikon rooli on näyttelijän kannalta erittäin vaativa, koska ei saa lipsahtaa ainakaan liikaa komiikan puolelle. Raiskio onnistuu hyvin, vaikka parissa kohtaa Zeller on vienyt tekstin juuri niille rajoille.
Lohdutonta on sekin, että paluuta parempaan ei ole. Näytelmänä Isä on jopa trilleri, kun ei tiedä, mitä tuleman pitää. Maailma Andrén ympärillä kaventuu koko ajan ja hän käpristyy omaan itsensä samalla kun Minna Välimäen lavastus kaventaa näyttämön pieneksi.
Suomessa on arviolta noin 200 000 muistisairasta ihmistä.
Annen roolissa on Raisa Vattulainen, tai oletan hänen olevan Anne. Kaupunginteatterin henkilöesittelyssä hän sanoo unelmansa olevan, että pääsisi elokuvantekoon Lars von Trierin kanssa, joten Isä on ainakin hyvää treenaamista vielä ankarampiin rooleihin.
Florian Zellerin käsikirjoituksesta on Ranskassa tehty elokuva Matkalla Floridaan (2015). Siinä asetelma ei ole yhtä rankka kuin tässä näytelmässä. Seuraavaksi tulee elokuva, jonka Zeller ohjaa itse Englannissa, ja siinä pääosissa ovat Anthony Hopkins ja Olivia Coleman.
kari.naskinen@gmail.com
