Taas on
ilmestynyt kirja Urho
Kekkosesta,
ja kun talvisodan alkamisesta tulee kohta kuluneeksi
tasakymmenvuosia, niin tähän aiheeseen kirjassakin mennään. Valt.
tri Seppo
Keränen kertaa
niitä tilanteita, kun pääministeri Risto
Ryti ei
kelpuuttanut edellisen hallituksen sisäministeriä Urho Kekkosta
uuteen
talvisotahallitukseen.
En ole vielä kirjaa lukenut, mutta sen esittelyssä tämän päivän Iltalehdessä on jo paljonpuhuva otsikko: ”Sitä paskaa ei tähän hallitukseen oteta”, oli Ryti sanonut tuoreelle oikeusministerille J.O. Söderhjelmille, joka oli Kekkosta hallitukseen ehdottanut joulukuun alussa 1939. Rytin tiuskaisu kuvaa sitä, että Kekkonen oli merkitty mies jo aloittelevana poliitikkona. Myrskyjä Kekkosen ympärillä nostattivat kansalaissota, toiminta Etsivässä keskuspoliisissa, kielitaistelu, urheilupolitiikka, Lapuanliikkeen aika, AKS:n riidat ja yritys sisäministerinä lakkauttaa IKL talvisodan alla.
En ole vielä kirjaa lukenut, mutta sen esittelyssä tämän päivän Iltalehdessä on jo paljonpuhuva otsikko: ”Sitä paskaa ei tähän hallitukseen oteta”, oli Ryti sanonut tuoreelle oikeusministerille J.O. Söderhjelmille, joka oli Kekkosta hallitukseen ehdottanut joulukuun alussa 1939. Rytin tiuskaisu kuvaa sitä, että Kekkonen oli merkitty mies jo aloittelevana poliitikkona. Myrskyjä Kekkosen ympärillä nostattivat kansalaissota, toiminta Etsivässä keskuspoliisissa, kielitaistelu, urheilupolitiikka, Lapuanliikkeen aika, AKS:n riidat ja yritys sisäministerinä lakkauttaa IKL talvisodan alla.
Aikaansaavalla
Kekkosella oli verraton taipumus
hankkia vastustajia ja vihamiehiä. Jotkut käänsivät selkänsä,
jotkut takkinsa.
Osa pysyi Kekkosen-vastaisessa oppositiossa loppuun saakka. Heitä
oli puolueissa, talouselämässä, järjestöissä, virkakunnassa,
yliopistoissa, armeijassa, kirkossa, kulttuuripiireissä ja
lehdistössä. Keräsen
kirjassa
käydään
läpi näitä ihmisiä,
mitä he tekivät ja miksi he riitaantuivat Kekkosen
kanssa.
Talvisodan alettua Kekkonen oli tosiaan niin lyöty, että häntä pidettiin yleisesti jo poliittiselta kentältä poistettuna. Kun eduskunta 5.12.1939 saapui Kauhajoelle evakuoituna, Kekkonen oli enää rivikansanedustaja, joka koki olevansa Pohjanmaalla turhan panttina ja tunsi häpeää ”käpykaartilaisuudestaan”. Aktiivisesti hän virittelikin pyrkimyksiä päästä rintamalle Jussi-veljensä, ammattiupseerin, varoituksista huolimatta.
Samaan aikaan hän etsi mahdollisuuksia tehdä siviilinä jotakin, mikä konkreettisesti hyödyttäisi sotaponnistuksia. Uusi mahdollisuus avautui, kun Kekkonen melkoisen kädenväännön jälkeen määrättiin 11.12.1939 hallituksen edustajaksi ja yhdysmieheksi Päämajan propagandaosastolle. Mikkeliin saavuttuaan Kekkonen jopa pääsi tapaamaan Mannerheimia. Kekkostutkija Juhani Suomen mukaan keskustelu horjutti vakavasti Kekkosen luottamusta sotamarsalkkaan, koska tämä suhtautui sodan lopputulokseen hyvin pessimistisesti. Kontrasti optimistiseen päämajoitusmestariin A.F. Airoon oli iso.
Talvisodan alettua Kekkonen oli tosiaan niin lyöty, että häntä pidettiin yleisesti jo poliittiselta kentältä poistettuna. Kun eduskunta 5.12.1939 saapui Kauhajoelle evakuoituna, Kekkonen oli enää rivikansanedustaja, joka koki olevansa Pohjanmaalla turhan panttina ja tunsi häpeää ”käpykaartilaisuudestaan”. Aktiivisesti hän virittelikin pyrkimyksiä päästä rintamalle Jussi-veljensä, ammattiupseerin, varoituksista huolimatta.
Samaan aikaan hän etsi mahdollisuuksia tehdä siviilinä jotakin, mikä konkreettisesti hyödyttäisi sotaponnistuksia. Uusi mahdollisuus avautui, kun Kekkonen melkoisen kädenväännön jälkeen määrättiin 11.12.1939 hallituksen edustajaksi ja yhdysmieheksi Päämajan propagandaosastolle. Mikkeliin saavuttuaan Kekkonen jopa pääsi tapaamaan Mannerheimia. Kekkostutkija Juhani Suomen mukaan keskustelu horjutti vakavasti Kekkosen luottamusta sotamarsalkkaan, koska tämä suhtautui sodan lopputulokseen hyvin pessimistisesti. Kontrasti optimistiseen päämajoitusmestariin A.F. Airoon oli iso.
Näihin keskusteluihin Kekkosen rooli Mikkelissä supistuikin. Mannerheim halusi pitää hänet mahdollisimman syrjässä kaikesta, ja niin tuore yhdysmies huomasi olevansa taas tyhjän panttina. Pian tämä homma olikin ohi, sillä heti vuodenvaihteen jälkeen Kekkoselle osoitettiin uusi tehtävä siirtoväen huollon keskuksen (SHK) johtajana.
KEKKONEN OLI VALMIS TAIPUMAAN
JOIHINKIN ALUEVAIHTOIHIN
Vanhan hallituksen aikana Kekkonen kuului loka-marraskuun Moskovan-neuvottelujen aikana niihin ministereihin, joille kerrottiin vain välttämätön Neuvostoliiton esittämistä vaatimuksista. Tuolloin Kekkosen kanta oli, että joihinkin alueellisiin vaateisiin itäisen Suomenlahden saarilla voitaisiin suostua ja pitäisi neuvotella myös Kalastajasaarennon luovuttamisesta. Kannaksella hänen kantansa sen sijaan oli ehdottoman torjuva: jo Kuokkalan mutkan oikaisu edustaisi maksimimyönnytystä.
Tinkimättömyyden motiivit Kannaksen suhteen olivat selvät, sillä Kannaksen väestö oli jyrkästi vähäisimpiäkin kotiseutunsa alueluovutuksia vastaan. Viipurin läänistä valittuna Kekkonen ei voinut olla ottamatta tätä huomioon.
Kekkonen itse oli ostanut Kannakselta Vahvialasta kaksi tilaa, joiden yhteinen pinta-ala oli lähes 90 hehtaaria. Kekkosen vakaana tarkoituksenaan oli ryhtyä viljelemään maata ja kesään 1939 mennessä uutta peltoakin oli jo raivattu. Näin Kekkonen kävi kesän vaaleihin ”karjalaisena maanviljelijänä”.
Juhani Suomi sanoi UKK-seurassa 20.11.2014 pitämässään esitelmässä Kekkosen ehdottomuuteen vaikuttaneen myös se, ettei hän uskonut Neuvostoliiton turvautuvan aseisiin, vaikka Moskovassa ei sopimukseen päästäisikään. Silti Kekkonen varoitti vakavasti katkaisemasta neuvotteluyhteyttä Moskovaan. Hallituksen enemmistö kuitenkin päätti keskeyttää neuvottelut, kun niissä ei päästy eteenpäin. Viimeisessä neuvottelussa 9.11.1939 Kremlissä olivat Stalin, Molotov, Paasikivi, Tanner, Paasonen ja Nykopp.
Mainilan
laukaukset ammuttiin
26.11.1939 ja
tilanteen
vakavuus sai Kekkosen asettumaan sille kannalle, että Suomen oli
lähdettävä yksipuolisten myönnytysten tielle. Ystävänsä Aaro
Pakaslahden
kanssa Kekkonen
ehdotti,
että suomalaiset joukot vedettäisiin välittömästi 50 km:n
etäisyydelle Leningradista ja että asiasta ilmoitettaisiin saman
tien nootilla Moskovaan. Pakaslahti
oli ulkoministeriön poliittisen osaston päällikkö.
”Tämä viimeinen yritys myöhästyi hallituksen vitkastelun takia, ja niin Neuvostoliitto ehti irtisanoa diplomaattisuhteet”, sanoi Juhani Suomi. Muutamia tunteja myöhemmin Neuvostoliitto aloitti sotatoimet Suomea vastaan.
IKL:n VASTUSTAMINEN
LÖI KOVAN LEIMAN
Talvisodan syttyminen johti Suomessa pikaisesti uuden hallituksen muodostamiseen. Kekkosen syrjäyttämisen sanelivat lähinnä Mannerheim ja Ryti, joiden kantaan vaikutti olennaisesti Kekkosen aiempi aktiivinen toiminta IKL:ää vastaan.
Kekkonen oli jo marraskuussa 1938 käynnistänyt toimet IKL:n toiminnan lakkauttamiseksi sillä perusteella, että puolue uhkasi demokratiaa ja ennen muuta hänen tärkeänä pitämäänsä kansakunnan eheyttämistä. Lakkautusyritys oli vienyt Kekkosen avoimeen ristiriitaan lähes kaikkien porvarillisten eduskuntaryhmien ja jopa oman puolueen enemmistön kanssa. Hänen eduskuntavaalikampanjansa hengen katsottiin vain vahvistavan hänestä syntynyttä epäilyttävää kuvaa. Sen jälkeen hänen syrjään siirtämisensä oli enää ajan kysymys.
Vaikka Kekkonen oli ministerinä jo toista kertaa peräkkäin, hän edusti poliitikkona yhä nuorisosarjaa. Nuoruus yhdessä hänen kantamansa sisäministerin salkun kanssa selitti paljolti sitä, miksi hänet oli pidetty tietämättömänä keskusteluista, joita hallituksen johto oli keväästä 1938 lähtien käynyt Neuvostoliiton lähetystösihteerin Boris Jartsevin kanssa. Vasta joulun alla hän sai tietää Neuvostoliiton pyytäneen takeita siitä, ettei Suomi tulisi sallimaan aluettaan käytettävän Neuvostoliittoa vastaan suuntautuviin toimiin.
”Tämä viimeinen yritys myöhästyi hallituksen vitkastelun takia, ja niin Neuvostoliitto ehti irtisanoa diplomaattisuhteet”, sanoi Juhani Suomi. Muutamia tunteja myöhemmin Neuvostoliitto aloitti sotatoimet Suomea vastaan.
IKL:n VASTUSTAMINEN
LÖI KOVAN LEIMAN
Talvisodan syttyminen johti Suomessa pikaisesti uuden hallituksen muodostamiseen. Kekkosen syrjäyttämisen sanelivat lähinnä Mannerheim ja Ryti, joiden kantaan vaikutti olennaisesti Kekkosen aiempi aktiivinen toiminta IKL:ää vastaan.
Kekkonen oli jo marraskuussa 1938 käynnistänyt toimet IKL:n toiminnan lakkauttamiseksi sillä perusteella, että puolue uhkasi demokratiaa ja ennen muuta hänen tärkeänä pitämäänsä kansakunnan eheyttämistä. Lakkautusyritys oli vienyt Kekkosen avoimeen ristiriitaan lähes kaikkien porvarillisten eduskuntaryhmien ja jopa oman puolueen enemmistön kanssa. Hänen eduskuntavaalikampanjansa hengen katsottiin vain vahvistavan hänestä syntynyttä epäilyttävää kuvaa. Sen jälkeen hänen syrjään siirtämisensä oli enää ajan kysymys.
Vaikka Kekkonen oli ministerinä jo toista kertaa peräkkäin, hän edusti poliitikkona yhä nuorisosarjaa. Nuoruus yhdessä hänen kantamansa sisäministerin salkun kanssa selitti paljolti sitä, miksi hänet oli pidetty tietämättömänä keskusteluista, joita hallituksen johto oli keväästä 1938 lähtien käynyt Neuvostoliiton lähetystösihteerin Boris Jartsevin kanssa. Vasta joulun alla hän sai tietää Neuvostoliiton pyytäneen takeita siitä, ettei Suomi tulisi sallimaan aluettaan käytettävän Neuvostoliittoa vastaan suuntautuviin toimiin.
Kekkosen reaktio Jartsevin esittämään, kuten myös tämän tehtävää keväällä 1939 jatkamaan saapuneen lähettiläs Boris Steinin vaihtoehtona esittämiin alueellisiin ehdotuksiin, oli tiukan puolueettomuusasenteen korostaminen: ”Me olemme niin syrjässä, ettemme ole minkään suurvallan tiellä. Me olemme suurvaltojen välisessä sodassa puolueettomia.”
kari.naskinen@gmail.com
