Suomella
on uusi pääministeri ja puolustusvoimain uusi komentaja. Tässä
tilanteessa Antti Rinne
varmuuden
vuoksi muistutti kenraaliluutnantti Timo
Kivistä,
että armeijankin
puolesta
isot päätökset tekevät poliitikot, eli armeija ei esimerkiksi
päätä hävittäjäkoneiden hankinnasta eikä Naton harjoituksiin
osallistumisesta. Hyvähän nämä yksinkertaisimmatkin asiat on
välillä kerrata, ettei käy niin kuin on
joskus
käynyt.
Tosin Rinne olisi voinut vielä täsmentää, että ulkopolitiikan hoitaa nykyisin Sauli Niinistö yksin. Todellisuudessa siihen ei tarvita Niinistöäkään, koska EU:n jäsenenä Suomellakin on vain EU:n ulkopolitiikka. Tehtävänä Niinistöllä on kuitenkin toimia Merkelin ja Macronin juoksupoikana, kuten taas ensi viikollakin Putinin tavatessaan. Ulkoministeriä ei nykytilanteessa tarvittaisi ollenkaan, mutta kun se tapana on, niin hommaan voi panna vaikka jonkun ihan munattoman miehen.
Mutta sitten ajassa taaksepäin. Kun kaikki asiat eivät itsenäisyyden alkuvuosina olleet vielä asettuneet uomiinsa, oli sotaväenkin kanssa vaikeuksia. Sata vuotta sitten oli Suomen nuoren sotaväen ylipäällikkönä kenraaliluutnantti Karl Fredrik Wilkama (kuvassa), joka oli nimitetty Mannerheimin seuraajaksi 42-vuotiaana toukokuussa 1918. Presidentillekin Wilkama sanoi, että hän on armeijan ainoa ylipäällikkö.
Tiilitehtailijan poika K.F. Wilkama, ennen nimenmuutosta Wilkman, oli käynyt Haminan kadettikoulun ja siirtynyt sen jälkeen Venäjälle, jossa kävi sotakorkeakoulun. Ensimmäisessä maailmansodassa hän toimi Mannerheimin alaisena rykmentin komentajana Bukovinassa aina syksyyn 1917. Suomeen ja punaiseen Helsinkiin Wilkama palasi helmikuussa 1918, mutta sieltä piti päästä pois. Wilkama onnistui matkustamaan Kannaksen kautta valkoisten puolelle ja Hiitolan asemalla hän tapasi taas Mannerheimin, joka oli siellä tarkastusmatkalla. Valkoisen armeijan palvelukseen Wilkama astui heti seuraavana päivänä ja saavutti sitten kovan soturimaineen taisteluissa Länkipohjassa, Lempäälässä, Tampereella ja Viipurissa.
Wilkama oli ensimmäinen sotaherra, jonka virkanimike oli puolustusvoimain komentaja. Hänen toimintansa vain oli niin eriskummallista, että upseerit menivät jopa lakkoon vuonna 1924. Presidenttinä oli tuolloin K.J. Ståhlberg ja pääministerinä A.K. Cajander, mutta kun marssijärjestystä ei Antti Rinteen tavoin ollut tehty selväksi, kaikki oli sekaisin. Wilkama piti yllä ankaraa kuria ja erotti kymmeniä juopottelevia upseereita – eivät olleet ryypänneet huvireissulla Lemmenjoella, vaan normaalilla palvelusajalla.
Wilkama oli entinen tsaarinupseeri ja sitä eivät jääkäriupseerit sietäneet. Wilkamaa vastaan käynnistettiin ajojahti väittämällä, että hän syrji Saksassa koulutuksensa saaneita jääkäriupseereita. Wilkama myös jarrutti nuorten reservinupseereiden koulutusta, koska hänelle kelpasivat valmiimmat tsaarinupseerit. Jääkärien puolia alkoi näkyvästi pitää jääkäritoimiston johtaja Elmo E. Kaila, joka kaveerasi tiiviisti Ilkka-lehden päätoimittajan Santeri Alkion kanssa.
Lehdessään Alkio oli voimakkaasti ”ryssäläisyyttä” vastaan: ”Venäjältä pakoon puikkineet upseerit on melkein järjestään kiinnitetty armeijamme palvelukseen. Eräät heistä ovat omaksuneet niin venäläisen mielialan, että Suomen liittämistä uudelleen Venäjään jotkut pitävät välttämättömyytenä. Tämä antaa aiheen myös harkita, kuinka monet heistä ovat bolshevikkeja.” (Ilkka 29.6.1920)
Tilanne jatkui tulehtuneena ja huhtikuussa 1924 Jääkäriupseerit jättivät Ståhlbergille muistion, jossa uhattiin lakolla, ellei armeijaa puhdistettaisi tsaarinupseereista. Selväsanainen vaatimus oli, että Wilkama ja yleisesikunnan päällikkö Oscar Enckell piti erottaa ja korvata ”paremmin kvalifisoiduilla miehillä”. Näitä vaatimuksia vahvistettiin jääkäriupseerien eroilmoituksilla: ”Upseeristo tahtoo eronsa kautta osoittaa, että sen luottamus nykyiseen johtoon on täydellisesti loppunut ja ettei se nykyisen johdon alaisena katso voivansa kantaa sitä edesvastuuta, mikä sille armeijassa palvellessaan lankeaa.”
PANI HANTTIIN
PRESIDENTILLE
Lopputulos oli, että Wilkama siirrettiin vähäksi aikaa syrjään. Hänet pantiin komennukselle ulkomaille. Tämän maastakarkotuksen aikana Wilkama opiskeli ensin Ranskan sotakorkeakoulussa ja tutustui sen jälkeen Italian sotalaitokseen. Italiassa Wilkama tapasi myös Benito Mussolinin.
Suomeen Wilkama palasi syksyllä 1925. Tilanne oli rauhoittunut, mutta Wilkama ei. Ståhlbergin jälkeen presidentiksi valittu Lauri Relanderkin sai Wilkamasta kiusankappaleen. Kun Relander oli saanut valmiiksi ylennyslistan itsenäisyyspäivää varten, ei Wilkama hyväksynyt sitä. Lisäksi Wilkama täräytti Relanderille, ettei presidentti mikään armeijan oikea ylipäällikkö ole. Oikeuskansleri Axel Charpentierkin ihmetteli jossain kirjelmässään, ”oliko W. täysin terve”.
Wilkama joutuikin luopumaan sotaväen päällikkyydestä keväällä 1926. Seuraajaksi nimitettiin nuori jääkärikenraali Aarne Sihvo. Wilkamalle tarjottiin armeijan ylitarkastajan virkaa, mutta se ei kelvannut. Vielä hänelle tarjottiin Hämeen läänin maaherran virkaakin, mutta Wilkama oli saanut tarpeekseen valtion hommista.
Wilkama ylennettiin jalkaväenkenraaliksi 1928 ja hän erosi armeijasta omasta pyynnöstään. Syvästi uskonnollisena ihmisenä Wilkama meni mukaan seurakunnalliseen toimintaan ja alkoi mm. pitää pyhäkoulutunteja kenraalin virkapuvussa. Talvi- ja jatkosotien aikana Wilkama toimi ylipäällikön erityistehtävissä kiertäen sairaaloissa kunniamerkkejä jakamassa. Wilkama kuoli 71-vuotiaana Helsingissä 1947.
kari.naskinen@gmail.com
Tosin Rinne olisi voinut vielä täsmentää, että ulkopolitiikan hoitaa nykyisin Sauli Niinistö yksin. Todellisuudessa siihen ei tarvita Niinistöäkään, koska EU:n jäsenenä Suomellakin on vain EU:n ulkopolitiikka. Tehtävänä Niinistöllä on kuitenkin toimia Merkelin ja Macronin juoksupoikana, kuten taas ensi viikollakin Putinin tavatessaan. Ulkoministeriä ei nykytilanteessa tarvittaisi ollenkaan, mutta kun se tapana on, niin hommaan voi panna vaikka jonkun ihan munattoman miehen.
Mutta sitten ajassa taaksepäin. Kun kaikki asiat eivät itsenäisyyden alkuvuosina olleet vielä asettuneet uomiinsa, oli sotaväenkin kanssa vaikeuksia. Sata vuotta sitten oli Suomen nuoren sotaväen ylipäällikkönä kenraaliluutnantti Karl Fredrik Wilkama (kuvassa), joka oli nimitetty Mannerheimin seuraajaksi 42-vuotiaana toukokuussa 1918. Presidentillekin Wilkama sanoi, että hän on armeijan ainoa ylipäällikkö.
Tiilitehtailijan poika K.F. Wilkama, ennen nimenmuutosta Wilkman, oli käynyt Haminan kadettikoulun ja siirtynyt sen jälkeen Venäjälle, jossa kävi sotakorkeakoulun. Ensimmäisessä maailmansodassa hän toimi Mannerheimin alaisena rykmentin komentajana Bukovinassa aina syksyyn 1917. Suomeen ja punaiseen Helsinkiin Wilkama palasi helmikuussa 1918, mutta sieltä piti päästä pois. Wilkama onnistui matkustamaan Kannaksen kautta valkoisten puolelle ja Hiitolan asemalla hän tapasi taas Mannerheimin, joka oli siellä tarkastusmatkalla. Valkoisen armeijan palvelukseen Wilkama astui heti seuraavana päivänä ja saavutti sitten kovan soturimaineen taisteluissa Länkipohjassa, Lempäälässä, Tampereella ja Viipurissa.
Wilkama oli ensimmäinen sotaherra, jonka virkanimike oli puolustusvoimain komentaja. Hänen toimintansa vain oli niin eriskummallista, että upseerit menivät jopa lakkoon vuonna 1924. Presidenttinä oli tuolloin K.J. Ståhlberg ja pääministerinä A.K. Cajander, mutta kun marssijärjestystä ei Antti Rinteen tavoin ollut tehty selväksi, kaikki oli sekaisin. Wilkama piti yllä ankaraa kuria ja erotti kymmeniä juopottelevia upseereita – eivät olleet ryypänneet huvireissulla Lemmenjoella, vaan normaalilla palvelusajalla.
Wilkama oli entinen tsaarinupseeri ja sitä eivät jääkäriupseerit sietäneet. Wilkamaa vastaan käynnistettiin ajojahti väittämällä, että hän syrji Saksassa koulutuksensa saaneita jääkäriupseereita. Wilkama myös jarrutti nuorten reservinupseereiden koulutusta, koska hänelle kelpasivat valmiimmat tsaarinupseerit. Jääkärien puolia alkoi näkyvästi pitää jääkäritoimiston johtaja Elmo E. Kaila, joka kaveerasi tiiviisti Ilkka-lehden päätoimittajan Santeri Alkion kanssa.
Lehdessään Alkio oli voimakkaasti ”ryssäläisyyttä” vastaan: ”Venäjältä pakoon puikkineet upseerit on melkein järjestään kiinnitetty armeijamme palvelukseen. Eräät heistä ovat omaksuneet niin venäläisen mielialan, että Suomen liittämistä uudelleen Venäjään jotkut pitävät välttämättömyytenä. Tämä antaa aiheen myös harkita, kuinka monet heistä ovat bolshevikkeja.” (Ilkka 29.6.1920)
Tilanne jatkui tulehtuneena ja huhtikuussa 1924 Jääkäriupseerit jättivät Ståhlbergille muistion, jossa uhattiin lakolla, ellei armeijaa puhdistettaisi tsaarinupseereista. Selväsanainen vaatimus oli, että Wilkama ja yleisesikunnan päällikkö Oscar Enckell piti erottaa ja korvata ”paremmin kvalifisoiduilla miehillä”. Näitä vaatimuksia vahvistettiin jääkäriupseerien eroilmoituksilla: ”Upseeristo tahtoo eronsa kautta osoittaa, että sen luottamus nykyiseen johtoon on täydellisesti loppunut ja ettei se nykyisen johdon alaisena katso voivansa kantaa sitä edesvastuuta, mikä sille armeijassa palvellessaan lankeaa.”
PANI HANTTIIN
PRESIDENTILLE
Lopputulos oli, että Wilkama siirrettiin vähäksi aikaa syrjään. Hänet pantiin komennukselle ulkomaille. Tämän maastakarkotuksen aikana Wilkama opiskeli ensin Ranskan sotakorkeakoulussa ja tutustui sen jälkeen Italian sotalaitokseen. Italiassa Wilkama tapasi myös Benito Mussolinin.
Suomeen Wilkama palasi syksyllä 1925. Tilanne oli rauhoittunut, mutta Wilkama ei. Ståhlbergin jälkeen presidentiksi valittu Lauri Relanderkin sai Wilkamasta kiusankappaleen. Kun Relander oli saanut valmiiksi ylennyslistan itsenäisyyspäivää varten, ei Wilkama hyväksynyt sitä. Lisäksi Wilkama täräytti Relanderille, ettei presidentti mikään armeijan oikea ylipäällikkö ole. Oikeuskansleri Axel Charpentierkin ihmetteli jossain kirjelmässään, ”oliko W. täysin terve”.
Wilkama joutuikin luopumaan sotaväen päällikkyydestä keväällä 1926. Seuraajaksi nimitettiin nuori jääkärikenraali Aarne Sihvo. Wilkamalle tarjottiin armeijan ylitarkastajan virkaa, mutta se ei kelvannut. Vielä hänelle tarjottiin Hämeen läänin maaherran virkaakin, mutta Wilkama oli saanut tarpeekseen valtion hommista.
Wilkama ylennettiin jalkaväenkenraaliksi 1928 ja hän erosi armeijasta omasta pyynnöstään. Syvästi uskonnollisena ihmisenä Wilkama meni mukaan seurakunnalliseen toimintaan ja alkoi mm. pitää pyhäkoulutunteja kenraalin virkapuvussa. Talvi- ja jatkosotien aikana Wilkama toimi ylipäällikön erityistehtävissä kiertäen sairaaloissa kunniamerkkejä jakamassa. Wilkama kuoli 71-vuotiaana Helsingissä 1947.
kari.naskinen@gmail.com
