Otsikossa oleva
kysymys
esitetään
huomenna lauantaina SDP:n 120-vuotisjuhlissa Turussa heti Antti
Rinteen avauspuheenvuoron
jälkeen. Vaihtoehtoisesta
sosiaalidemokraattisesta historiasta alustavat ensin Markku
Jokisipilä, Jenni Karimäki ja
Erkki
Tuomioja,
joiden
jälkeen asiaa
pohtivat
paneelikeskustelussa
mm.
Sanna
Marin, Antti Rönnholm, Ville Skinnari ja
Tytti
Tuppurainen.
Mielenkiintoinen kysymys, sillä toisinkin olisi voinut mennä.
Yksi kriittinen vaihe oli ylimääräinen puoluekokous 25.-27.11.1917. Kuva on kokouksesta, joka pidettiin Helsingin työväentalossa. Tilanne oli arka, viikon kestänyt suurlakko oli juuri päättynyt ja kokouksessa SDP päätti, lähdetäänkö parlamentaariselle vai vallankumoukselliselle tielle. Railakkaan yleiskeskustelun jälkeen äänestettiin ja rauhallisempi vaihtoehto voitti äänin 59 – 43.
Puoluekokoukseen osallistuivat Neuvosto-Venäjän hallituksen lähettäminä myös Josif Stalin ja Aleksandra Kollontai. Päätöspäivän puheessaan Stalin lupasi, että Suomi voi itse päättää asioistaan, mutta kehotti suomalaisia sosialisteja noista äänestysnumeroista huolimatta tekemään vallankumouksen, ja apuakin tulisi.
Tuolloin puolueessa oli vielä kommunistejakin, jotka vasta elokuussa 1918 perustivat SKP:n Moskovassa. Keskeisiä perustajia olivat vanhan sosiaalidemokraattisen työväenliikkeen johtajina tunnetuiksi tulleet Otto Wille Kuusinen, Kullervo Manner ja Yrjö Sirola.
Vielä SDP:n kokouksessa 1917 Kuusinen oli näennäisesti varovainen. Hän kyllä sanoi, että nyt on kysymys siitä, ”otammeko vallan vai jätämmekö sen porvareille – tertium non datur (kolmatta vaihtoehtoa ei ole)”. Latinaa hän oli opiskellut Jyväskylän Lyseossa, josta kirjoitti ylioppilaaksi 1900, luokkakavereina mm. Edvard Gylling ja Sulo Wuolijoki. Omaa kantaansa Kuusinen ei puoluekokouksen yleiskeskustelussa sanonut, mutta hänen aikaisemmat puheenvuoronsa SDP:n eduskuntaryhmässä olivat olleet kallellaan jyrkempään suuntaan.
Historioitsijat ovat sitä mieltä, että Kuusinen ei kuitenkaan vielä tuolloin hahmotellut pysyvää proletariaatin diktatuuria, vaan pikemminkin tilapäistä vallanottamista työväen käsiin saadakseen kipeimpiä uudistusvaatimuksia vahvistetuiksi.
Vielä tammikuussa 1918 Sirolakin kirjoitti, ettei ole pakko ryhtyä taisteluun demokratiaa vastaan, vaan että ”vähemmistödiktatuurilta näyttävä asema olisi vain väliaikainen välttämättömyys”. Sellaista kumousta Sirola kuitenkin ajoi, että pankit ja viljelysmaat olisi kansallistettava, oikeuslaitos kansanvaltaistettava sekä tuotantolaitokset asteittain muutettava osuus- ja valtionlaitoksiksi. Tämä olisi välttämätöntä, koska porvaristo oli johtanut työväestön ankaraan nälänhätään turmiollisen elintarvikekeinottelunsa vuoksi ja oli parhaillaan aseistautumassa työväestöä vastaan.
Marraskuun puoluekokouksessa 1917 oli sos.dem. puolueessa joka tapauksessa tapahtunut ajatussuuntien jakautuminen. Leniniläis-marxilaisen suuntauksen omaksunut jäsenistö katsoi myöhemmin, että kunnon vallankumous olisi pitänyt sytyttää sopivana ajankohtana. Surkeasti onnistunut kansalaissota oli heille pettymys.
Kansalaissota oli SDP:n kommunistisen siiven synnyttämä kapina, joka ei saanut täyttä tukea puolueelta; aseelliset punakaartitkin olivat ikään kuin itsenäistyneet eroon puolueesta. Puolueen puheenjohtaja oli kuitenkin vallankumouksen kannattaja Kullervo Manner ja varapuheenjohtaja saman sortin sosialisti Edvard Gylling. Oikeistodemarit jättäytyivät sivuun puolueen toiminnasta Väinö Tannerin johdolla. Kun puoluejohto 25.1.1918 päätti kapinaan ryhtymisestä, myös K.H. Wiik erosi puoluetoimikunnasta.
LUOKKAPUOLUEESTA
YLEISPUOLUEEKSI
Suomen Työväenpuolueen perustava kokous pidettiin Turun työväentalossa 17.–20.11.1899. Yhdessä neljä vuotta myöhemmin järjestetyn Forssan kokouksen kanssa sillä oli käänteentekevä merkitys työväenliikkeen historiassa. Turun kokouksessa Suomen radikaali työväenluokka syrjäytti lopullisesti porvariston ja sivistyneistön työväenliikkeen johdosta. Se mahdollisti myös kohti sosialismia tapahtuneen aatteellisen siirtymisen. Laajoine organisaatioineen ja ohjelmineen puolueesta tuli Suomen ensimmäinen nykyaikainen puoluejärjestö, joka edusti kokonaan uudenlaista, laajoille kansankerroksille tarkoitettua puoluetyyppiä.
Turussa huomenna yhden alustuspuheenvuoron käyttävä Jenni Karimäki on politiikantutkija Eduskuntatutkimuksen keskuksessa. Hän sanoo SDP:n sopeutuneen jo 1920–30-lukujen aikana Suomen porvarilliseen demokratiaan. Aina Neuvostoliiton hajoamiseen asti se mitteli enemmän ja vähemmän intensiivisesti voimiaan kommunismin kanssa ja säilytti tuotantovälineiden sosialisoinnin puolueen ohjelmassa 1970-luvulle asti.
Yksi kriittinen vaihe oli ylimääräinen puoluekokous 25.-27.11.1917. Kuva on kokouksesta, joka pidettiin Helsingin työväentalossa. Tilanne oli arka, viikon kestänyt suurlakko oli juuri päättynyt ja kokouksessa SDP päätti, lähdetäänkö parlamentaariselle vai vallankumoukselliselle tielle. Railakkaan yleiskeskustelun jälkeen äänestettiin ja rauhallisempi vaihtoehto voitti äänin 59 – 43.
Puoluekokoukseen osallistuivat Neuvosto-Venäjän hallituksen lähettäminä myös Josif Stalin ja Aleksandra Kollontai. Päätöspäivän puheessaan Stalin lupasi, että Suomi voi itse päättää asioistaan, mutta kehotti suomalaisia sosialisteja noista äänestysnumeroista huolimatta tekemään vallankumouksen, ja apuakin tulisi.
Tuolloin puolueessa oli vielä kommunistejakin, jotka vasta elokuussa 1918 perustivat SKP:n Moskovassa. Keskeisiä perustajia olivat vanhan sosiaalidemokraattisen työväenliikkeen johtajina tunnetuiksi tulleet Otto Wille Kuusinen, Kullervo Manner ja Yrjö Sirola.
Vielä SDP:n kokouksessa 1917 Kuusinen oli näennäisesti varovainen. Hän kyllä sanoi, että nyt on kysymys siitä, ”otammeko vallan vai jätämmekö sen porvareille – tertium non datur (kolmatta vaihtoehtoa ei ole)”. Latinaa hän oli opiskellut Jyväskylän Lyseossa, josta kirjoitti ylioppilaaksi 1900, luokkakavereina mm. Edvard Gylling ja Sulo Wuolijoki. Omaa kantaansa Kuusinen ei puoluekokouksen yleiskeskustelussa sanonut, mutta hänen aikaisemmat puheenvuoronsa SDP:n eduskuntaryhmässä olivat olleet kallellaan jyrkempään suuntaan.
Historioitsijat ovat sitä mieltä, että Kuusinen ei kuitenkaan vielä tuolloin hahmotellut pysyvää proletariaatin diktatuuria, vaan pikemminkin tilapäistä vallanottamista työväen käsiin saadakseen kipeimpiä uudistusvaatimuksia vahvistetuiksi.
Vielä tammikuussa 1918 Sirolakin kirjoitti, ettei ole pakko ryhtyä taisteluun demokratiaa vastaan, vaan että ”vähemmistödiktatuurilta näyttävä asema olisi vain väliaikainen välttämättömyys”. Sellaista kumousta Sirola kuitenkin ajoi, että pankit ja viljelysmaat olisi kansallistettava, oikeuslaitos kansanvaltaistettava sekä tuotantolaitokset asteittain muutettava osuus- ja valtionlaitoksiksi. Tämä olisi välttämätöntä, koska porvaristo oli johtanut työväestön ankaraan nälänhätään turmiollisen elintarvikekeinottelunsa vuoksi ja oli parhaillaan aseistautumassa työväestöä vastaan.
Marraskuun puoluekokouksessa 1917 oli sos.dem. puolueessa joka tapauksessa tapahtunut ajatussuuntien jakautuminen. Leniniläis-marxilaisen suuntauksen omaksunut jäsenistö katsoi myöhemmin, että kunnon vallankumous olisi pitänyt sytyttää sopivana ajankohtana. Surkeasti onnistunut kansalaissota oli heille pettymys.
Kansalaissota oli SDP:n kommunistisen siiven synnyttämä kapina, joka ei saanut täyttä tukea puolueelta; aseelliset punakaartitkin olivat ikään kuin itsenäistyneet eroon puolueesta. Puolueen puheenjohtaja oli kuitenkin vallankumouksen kannattaja Kullervo Manner ja varapuheenjohtaja saman sortin sosialisti Edvard Gylling. Oikeistodemarit jättäytyivät sivuun puolueen toiminnasta Väinö Tannerin johdolla. Kun puoluejohto 25.1.1918 päätti kapinaan ryhtymisestä, myös K.H. Wiik erosi puoluetoimikunnasta.
LUOKKAPUOLUEESTA
YLEISPUOLUEEKSI
Suomen Työväenpuolueen perustava kokous pidettiin Turun työväentalossa 17.–20.11.1899. Yhdessä neljä vuotta myöhemmin järjestetyn Forssan kokouksen kanssa sillä oli käänteentekevä merkitys työväenliikkeen historiassa. Turun kokouksessa Suomen radikaali työväenluokka syrjäytti lopullisesti porvariston ja sivistyneistön työväenliikkeen johdosta. Se mahdollisti myös kohti sosialismia tapahtuneen aatteellisen siirtymisen. Laajoine organisaatioineen ja ohjelmineen puolueesta tuli Suomen ensimmäinen nykyaikainen puoluejärjestö, joka edusti kokonaan uudenlaista, laajoille kansankerroksille tarkoitettua puoluetyyppiä.
Turussa huomenna yhden alustuspuheenvuoron käyttävä Jenni Karimäki on politiikantutkija Eduskuntatutkimuksen keskuksessa. Hän sanoo SDP:n sopeutuneen jo 1920–30-lukujen aikana Suomen porvarilliseen demokratiaan. Aina Neuvostoliiton hajoamiseen asti se mitteli enemmän ja vähemmän intensiivisesti voimiaan kommunismin kanssa ja säilytti tuotantovälineiden sosialisoinnin puolueen ohjelmassa 1970-luvulle asti.
”Toisen maailmansodan
jälkeen SDP asemoitui hyvinvointivaltion rakentajaksi, joka
hyvinvointivaltion valmistumisen jälkeen siirtyi konkreettisten
tavoitteiden esittämisestä arvojen korostamiseen. Vahvasta
intressipuolueesta on muodostunut jälkiteollisessa
palveluyhteiskunnassa yleispuolue, joka kärsii sosialidemokraattisia
puolueita koettelevasta yleiseurooppalaisesta identiteettikriisistä”,
sanoo Jenni Karimäki.
”Kysymys on nyt siitä, mikä on työväenpuolueen rooli ja työväenluokkainen identiteetti, kun suuri osa kansasta identifioituu keskiluokkaan. Globalisaatio on tuonut mukanaan työelämän haasteet, kuten katoavat teollisuustyöpaikat sekä rikkonaisen työuran, ja näiden haasteiden ratkaisijaksi ovat monien äänestäjien silmissä nousseet kansallismielistä populismia edustavat puolueet.”
”Kysymys on nyt siitä, mikä on työväenpuolueen rooli ja työväenluokkainen identiteetti, kun suuri osa kansasta identifioituu keskiluokkaan. Globalisaatio on tuonut mukanaan työelämän haasteet, kuten katoavat teollisuustyöpaikat sekä rikkonaisen työuran, ja näiden haasteiden ratkaisijaksi ovat monien äänestäjien silmissä nousseet kansallismielistä populismia edustavat puolueet.”
HILLITTYÄ
MARKKINATALOUTTA
Huomenna pidettävässä paneelikeskustelussa ilmaistaan tyytyväisyys siitä, että marraskuussa 1917 ei lähdetty täysillä vallankumouksen tielle.
Jouko Marttilan poliittisen historian väitöskirjassa todetaan, että SDP:n ja Kokoomuksen lähentyminen alkoi 1970-luvulla, kun pitkään oppositiossa ollut Kokoomus siirtyi pois aivan oikeasta laidasta ja kun SDP luopui sosialisointivaatimuksistaan. Ohjelmatasolla vastakkaisiin talousjärjestelmiin aikaisemmin pyrkineet Kokoomus ja SDP toteuttivat yhteistä talouspolitiikkaa ensimmäisen kerran Harri Holkerin hallituksessa 1980-luvulla.
Marttilan
väitöskirja on
nimeltään
”Hillitty markkinatalous – Kokoomuksen ja SDP:n talouspoliittinen
lähentyminen ja hallitusyhteistyö 1980-luvulla”. Se
paljastaa
kuinka talouspolitiikka kehittyi sotien jälkeen ja millaisia
sisäisiä paineita muutokset aiheuttivat puolueissa.
Presidentti Mauno Koivisto halusi lieventää oikeiston ja vasemmiston vastakkainasettelua painostamalla Kokoomuksen ja SDP:n yhteiseen hallitukseen. Holkerin hallituksen talouspolitiikka aiheutti kuitenkin hajaannusta puolueiden sisällä. Kokoomuksessa puheenjohtajaa Ilkka Suomista haukuttiin kommunistiksi ja SDP:n eduskuntaryhmässä vaadittiin valtiovarainministeri Erkki Liikasen erottamista.
Presidentti Mauno Koivisto halusi lieventää oikeiston ja vasemmiston vastakkainasettelua painostamalla Kokoomuksen ja SDP:n yhteiseen hallitukseen. Holkerin hallituksen talouspolitiikka aiheutti kuitenkin hajaannusta puolueiden sisällä. Kokoomuksessa puheenjohtajaa Ilkka Suomista haukuttiin kommunistiksi ja SDP:n eduskuntaryhmässä vaadittiin valtiovarainministeri Erkki Liikasen erottamista.
”SDP:n
ja Keskustan
perinteinen punamultayhteistyö oli umpikujassa Kalevi
Sorsan
ja Paavo
Väyrysen huonojen
henkilösuhteiden seurauksena, mutta Koiviston sanelu ei
sinipunahallituksen talouspoliittista linjaa synnyttänyt”, sanoo
Marttila.
Euroopassa oli siirrytty sääntelytaloudesta kohti kilpailutaloutta. Uusliberalismi ei kuitenkaan saanut jalansijaa Suomessa, vaikka rahoitusmarkkinoiden vapauttamista on siihen suuntaan tulkittu. Kokoomus ja SDP valitsivat linjakseen hillityn markkinatalouden, jossa keskitetty sopimusjärjestelmä ja laajat vakautusratkaisut säilyivät keskeisinä talouden ohjailun välineinä.
Entä nyt? Siltä vaikuttaa, että liittoutuminen Vasemmisto- ja vihreänliiton kanssa on tehnyt SDP:stä maailmanparannuspuolueen, jolle työväenpuolueena toimiminen on vain historiallinen sivuseikka.
kari.naskinen@gmail.com
Euroopassa oli siirrytty sääntelytaloudesta kohti kilpailutaloutta. Uusliberalismi ei kuitenkaan saanut jalansijaa Suomessa, vaikka rahoitusmarkkinoiden vapauttamista on siihen suuntaan tulkittu. Kokoomus ja SDP valitsivat linjakseen hillityn markkinatalouden, jossa keskitetty sopimusjärjestelmä ja laajat vakautusratkaisut säilyivät keskeisinä talouden ohjailun välineinä.
Entä nyt? Siltä vaikuttaa, että liittoutuminen Vasemmisto- ja vihreänliiton kanssa on tehnyt SDP:stä maailmanparannuspuolueen, jolle työväenpuolueena toimiminen on vain historiallinen sivuseikka.
kari.naskinen@gmail.com
