perjantai 23. elokuuta 2019

Haikean lämpimät jäähyväiset kulta-ajan Hollywoodille

Olipa kerran Hollywood. On se tietenkin vieläkin, mutta kovin paljon muuttuneena. Niin kuin maailmakin. Quentin Tarantino (s.1963) palaa siihen kulta-ajan Hollywoodiin elokuvassaan Once upon a Time in... Hollywood. Se on komea kunnianosoitus sille elokuvamaailmalle, josta melkein kaikki alkoi. Elokuvan alussa on nostalgisesti Columbia-tuotantoyhtiön vanha liikemerkki, johon kylläkin on alareunaan lisätty pienellä tekstillä asioiden nykytilasta kertova tosiasia: ”A Sony Company”. Tästä lähtee yli 2,5 tuntia kestävä vyörytys, joka sisältää niin paljon elokuva- ja tv-maailman sisältöihin oleellisesti kuuluvaa aineistoa, että elokuvan päätyttyä pää on täynnä.

Ollaan vuodessa 1969 ja kysymyksessä on katsaus tuon murrosvaiheen Hollywoodiin ja samalla Tarantinon omaan elokuvahistoriaan. Hauskasti heti alussa Brad Pitt ajaa kellertävällä Cadillac Coupe DeVillellä (vm. -66), joka oli mukana jo Tarantinon elokuvassa Reservoir Dogs (1992). Tuolloin ensimmäisellä kerralla sitä ajoi Michael Madsen, joka auton omistaakin. Nytkin Madsenilla on pieni rooli sheriffi Hackettina.

Tällaisia viittauksia menneeseen on niin paljon, ettei kaikkea pysty pimeässä teatterissa muistiin merkitsemään. Jotain kuitenkin; että esimerkiski yhden hippitytön roolissa on Maya Hawke, jonka äiti Uma Thurman on esiintynyt monessa aikaisemmassa Tarantinon elokuvassa.

Brad Pittin koiran nimi puolestaan on Mr. Sapirstein, ja koska näin outo nimi ei voi olla sattumaa, piti tarkistaa:
Roman Polanskin Rosemaryn painajaisessa (1968) on tohtori Sapirstein.

Brad Pitt ja
Leonardo DiCaprio ovat täydellinen parivaljakko, ja luonnenäyttelijöinä parempia kuin Cary Grant ja James Stewart. DiCaprio on television vanhan lännensarjan sankari ja Pitt on hänen henkilökohtainen sijaisnäyttelijänsä. Ura on kuitenkin kääntynyt niin pahaan laskuun, että jotain uutta on kehiteltävä. Tämä uusi löytyy Italiasta, jossa kaverukset pääsevät Sergio Corbuccin italowesterneihin.

Tarantino on valinnut Corbuccin ehkä siksi, ettei ole tohtinut sekoittaa suurinta idoliaan
Sergio Leonea suoraan omaan elokuvaansa. Elokuvansa nimenkin Tarantino on lainannut Leonelta: Suomessa Huuliharppukostajana (1968) esitetty elokuva on amerikkalaiselta nimeltään Once upon a Time in the West. Monessa yhteydessä Tarantino on sanonut, että hänen kaikkien aikojen suosikkielokuvansa on Leonen Hyvät, pahat ja rumat (1966).

Eipä silti, kyllä Corbucci on Tarantinolle samanlainen esikuva. Kun Corbucci teki kolme Django-elokuvaa (1966-87), niin Tarantino teki elokuvan Django Unchained (2012), joka eilen tuli televisiosta.

Pittin ja DiCabrion ohella elokuvassa on monta pienempää roolia, joita vanhat tekijät vetävät oikein sydämenkyllyydestä, Bruce Dern, Al Pacino ja Kurt Russell. Uudemmista tähdistä tärkein rooli on Margot Robbiella, joka esittää Sharon Tatea. Varsin hieno kohtaus on, kun Sharon Tate menee teatteriin katsomaan agenttihupailua Matt Helm kultaloukussa (1968), jossa hän näyttelee yhdessä Dean Martinin ja Elke Sommerin kanssa. Samassa teatterissa menee myös elokuva Yö ilman todistajia, jonka naispääosan esittänyt Jean Seberg teki itsemurhan 1979.

Sharon Taten murhasi
hullun Charles Mansonin sekopäinen ”perhe” elokuussa 1969. Mansonin aivopesemän lauman ajatuksena oli, että elokuvamaailmaa oli tuhottava, koska se oli opettanut ihmisiä tappamaan viihdykkeekseen.

Margot Robbie on saanut elokuvaan käyttöönsä Sharon Taten koruja tämän siskolta Debra Tatelta. Pieniä roolihenkilöitä ovat myös Bruce Lee, Charles Manson, Steve McQueen, Roman Polanski ja Connie Stevens.

AIKAKAUDEN LOPPU

Sharon Taten murha oli yksi lenkki siinä muutoksessa, mikä vaikutti yhden aikakauden loppuun Hollywoodin unelmatehtaassa. Se liittyi osana siihen murrokseen, jonka muita tekijöitä olivat Vietnamin sodan vastustamiseksi alkaneet mielenosoitukset, rotumellakat, hippiliikkeen nousu ja muukin yhteiskunnallinen muutos, johon kuului myös tupakoinnin vaarojen voimakas esille nostaminen. Elokuvan lopputekstien yhteydessä on vielä pieni mustavalkoinen pätkä, jossa DiCaprion näyttelemä filmisankari Rick Dalton mainostaa Red Apple -savukkeita – oi niitä aikoja.

Kun Pittin näyttelemä stuntman Cliff Booth ottaa Cadillacin kyytiin kukkaistyttöliftarin, on juuri siinä kohtaa
iso kadunvarsimainos, jossa on George Putnamin nimi. Hän oli niin kova tekijä tv-viihteessä, että sai oman tähtensä Hollywood Boulevardin Walk of Famelle. Ei saisi enää, sillä Putnam tuli tunnetuksi myös siitä, että toimi kertojana pornoa ja homoseksuaalisuutta vastustaneessa propagandaelokuvassa Perversion for Profit (1965).

Muutosta saattaa hakea myös noiden aikojen kassamagneettielokuvista: vuonna 1968 Steve McQueen vielä ajoi Mustangilla täyttä hönkää Bullittissa, mutta seuraavana vuonna Butch ja Kid ratsastivat jo kohti auringonlaskua, ja Easy Riderissa Peter Fonda ja Dennis Hopper ajoivat karkuun koko vanhaa yhteiskuntaa.

Tarantinon elokuva on filmihullulle aarreaitta. Omaa katsomiskokemustani täydensi vielä se, että Brad Pittillä on samanlainen Champion-sytytystulppien mainospaita kuin minullakin oli 1960-luvulla. Autot ovat aina olleet Hollywoodissa tärkeitä, Sharon Tate ajaa Porsche 911:lla ja Roman Polanski MG:llä.

Tämä on Tarantinon yhdeksäs pitkä elokuva, ja kymmenen hän on sanonut tekevänsä. Se seuraava on jo käsikirjoitusvaiheessa: Star Trek -projekti.

kari.naskinen@gmail.com