keskiviikko 28. elokuuta 2019

Demokratia 2.0

Kansallisteatterin päivitetty versio maaliskuussa kantaesityksen saaneesta näytelmästä Yhdestoista hetki käsittelee nyt myös Antti Rinteen hallitusta. Jotain pientä muutosta on Juha Sipilän hallitukseen verrattuna tapahtunut, mutta oleellista on edelleen, että kaikki tapahtuu talouden ehdoilla. Ensin otetaan huomioon talouden tarpeet, sitten kansalaisten tarpeet sen mukaan, miten pelivaraa jää.

Tietokonekielestä tuleva termi ”2.0” tarkoittaa nykypuheessa jonkin asian toista v
ersiota. Näytelmässä kysymys on demokratiasta, joka on kansainvälisten tutkimusten mukaan vähentynyt myös siellä, missä se on aikaisemmin ollut vahvimmillaan, Euroopassa ja Yhdysvalloissa. ”Mihin tarvitaan demokratiaa, kun päätösten pohja haetaan markkinoilta”, kysyvät näytelmän kirjoittaneet Esa Leskinen ja Sami Keski-Vähälä.

Kansallisteatterin näyttämöllä on toistakymmentä näyttelijää, jotka aloittavat asioiden nykytilan kertauksen vuoden 2008 finanssikriisin taustoista. Sitten siirrytään vaalikevääseen 2015, jolloin alkaa riekkuminen pakollisista leikkauslitoista. Valtiovarainministeriön virkamiehet toivat julki miljardit, jotka pitää seuraavalla vaalikaudella säästää.

Koko porukka esiintyy Kansallisteatterin isolla näyttämöllä, ja kerrankin videoseinä on tarpeen, kun sille heijastetaan nimi, keitä näyttelijät milloinkin esittävät, ja Sipilän lisäksi pääsee ääneen koko konkkaronkka: Matti Apunen, Martti Hetemäki, Bengt Holmström, Erkki Liikanen, Mauri Pekkarinen, Juha Rehula, Raimo Sailas, Timo Soini, Alexander Stubb, Björn Wahlroos jne. On siellä paljon muitakin, Jussi Halla-ahosta Emma Kariin ja Iiro Viinasesta Ben Zyskowicziin

Roolihenkilöitä on yli 50. Yksi on Sipilän hallituksen aikana toiminut oikeuskansleri Jaakko Jonkka, joka toi esille sen, että hallitus ei noudattanut hyvää lainvalmistelun periaatteita. Demokratiaa Sipilä hylki silläkin tavalla, että hän ei päästänyt oikeuskansleria kaikkiin hallituksen kokouksiin, vaikka näin pitäisi tehdä. Hallituksen iltakoulut Sipilä nimesi joiksikin sellaisiksi epävirallisiksi palavereiksi, joihin oikeuskansleria ei tarvinnut päästää. Sitten vain myöhemmin paljastui, että taas oli päätöksiä tehty ilman oikeuskanslerin läsnäoloa.

Esa Leskinen sanoo Kansallisteatterin lehdessä, että demokratia toteutuu vain siihen sitoutuneiden valtioiden lainsäädännön kautta. Vallan siirtyessä valtioilta ylikansallisille markkinoille demokratialle käy huonosti.

Näytelmässä tätä muuttuvaa tilannetta tarkastellaan värikkäästi, vaikka siinä ei huumoria juurikaan ole – sitä ei tarvita, koska Sipilän hallituksen toiminta oli farssia alusta loppuun. Näyttelijöistä vain
Vesa Vierikko tekee Wahlroosista varsinaisen imitaatioroolin ja Sari Mällinen esittää raadollisen koomisesti hallitusherroja häiritsevää syrjäytynyttä vanhusta.

Näytelmän sanansaattaja oikeudenmukaisuuden teoreettisesta maailmasta on ranskalainen ekonomisti
Thomas Piketty, jota Timo Tuominen suvereenisti esittää ranskan kielellä (pitkän monologin tekstitys videoseinällä). Piketty sanoo perusteellisten tutkimustulosten ja analyysien perusteella, että vaurauden jakautuminen ja tuloerot pohjautuvat aina poliittisiin päätöksiin, jotka koskevat varsinkin verotusta ja rahoitusmarkkinoiden sääntelyn muutoksia.

Kun eilen ajoin Helsinkiin, tuli autoradiosta juuri sopivasti uutinen, että Saksan sos.dem. puolue oli tiistaina esittänyt varallisuusveron palauttamista. Suomessa ei edes Rinteen punavihreä hallitus ole rohjennut tällaista ottaa esille.
Yksityinen varallisuus kuitenkin on niitä kaikkein suurimpia tekijöitä eriarvoisuuden lisääntymisessä, kuten Piketty sanoo:

”Klassinen tie suuriin tuloeroihin kulkee perijöiden ja koroillaeläjien yhteiskunnan kautta. Tällaisessa yhteiskunnassa varallisuutta on kaikkiaan hyvin paljon ja se on erittäin keskittynyttä. Ylin kymmenes omistaa varallisuudesta 90 prosenttia, ja noin puolet siitä kuuluu rikkaimmalle prosentille. Kokonaistulojen asteikossa korostuvat erittäin suuret pääomatulot ja ennen kaikkea perintövarallisuudesta saatavat tulot.”

Tämän dokumenttinäytelmän kaikki vuorosanat ovat peräisin ko. roolihenkilöiden omista puheista, haastattelulausunnoista tai kirjoituksista.

Kuvassa ovat Timo Tuominen (vas.), Juha Varis ja Markku Maalismaa – eiköhän pojat oteta taas hyvän päätöksen jälkeen (Hetemäki, Sailas, Sipilä).

Tämän näytelmän voisi jättää Kansallisteatterin ohjelmistoon pysyvästi, joka syksy vain uudet päivitykset.


ILMASTONMUUTOS

Näytelmän toinen osa väliajan jälkeen keskittyy ilmastonmuutokseen.
Ilman öljyä emme olisi saaneet rakennettua hyvinvointiamme nykyisenkaltaiseksi, mutta mitä nyt.

Tämän osan sisältö perustuu Koneen säätiön päärahoituksella toimivan BIOS-tutkimusyksikön selvityksiin. ”
Öljyltä olemme saaneet kaiken, mutta se on myös myrkyttänyt ympäristömme”, sanoo BIOS-filosofi Tere Vadén.

Vadénia
siteeraten edetään loppukohtaukseen, jossa kaikki näyttelijät ovat isossa matkustajaterminaalissa odottamassa lähtöä. On yhdestoista hetki. Lähtökuulutus tulee. Tilanne on kuitenkin niin katastrofaalinen, että edes matkalaukkuja ei enää kannata ottaa mukaan… Sitten pannaan kulisseissa oleva iso tuuletin päälle ja alkaa valtava tuulenpuuska. Edes öljy ei auta. Lopulta Kansallisteatterin salikin on öljynmusta, kun se pimennetään kokonaan – tähänkö tämä loppui, taputetaanko, kannattaako enää ollenkaan taputtaa?

kari.naskinen@gmail.com