Angelopoulos kuvaa lähinnä Kreikkaa ja koko Balkania, mutta keskeneräiseksi jääneen trilogian toinen osa I skoni tou hronou (The Dust of Time) laajenee koko Euroopan myrskyisen vuosisadan kertomukseksi. Se valmistui 2008, mutta kun Angelopoulos kuoli tapaturmaisesti 2012, jäi trilogian viimeinen osa tekemättä.
Angelopoulos teki muitakin suurimittaisia elokuvia, joita kaikkia en ole nähnyt, mutta tämä on joka tapauksessa mestariteos. Trilogian ensimmäinen osa To livadi pou dakryzei (The Weeping Meadow) alkaa vuodesta 1919, kun Odessasta saapuu kreikanjuutalaisia Thessalonokiin. Kuva on tästä elokuvasta hautajaissaatosta Thermaikóslahdella. Vesi on Angelopoulokselle tärkeä elementti. Se on elämän alku, mutta myös loppu, kun tässä elokuvassa tulva pyyhkii alleen koko kylän. Milloin vesi jättää alleen kaiken muunkin?
Kakkososa alkaa vuodesta 1953, kun nykyisen Kazakstanin alueella olevan Temirtaun kaupungin asukkaita kokoontuu aukiolle kuulemaan tiedonantoa Stalinin kuolemasta. Siihen ei kuitenkaan Stalinin leirijärjestelmä Siperiassa lopu, vaan rakastavaiset Spyros ja Eleni otetaan kiinni ja viedään sinne jonnekin. Lopulta heidän historiansa päättyy uudenvuodenaattona 1999.
Myös Angelopoulos käy historian suuria mullistuksia läpi yhden perheen ja suvun näkökannalta. Kakkososan loppukuvissa Spyros juoksee löytämänsä tyttärentyttären kanssa Brandenburgin portin luona. Valkoista lunta hiljaa leijailee ja pientä toivoa taas on.
Eleni ei ole Angelopouloksen elokuvissa mikä tahansa nimi. Hänen elokuviensa säveltäjä on Eleni Karaindrou, jonka musiikki on aina kauniin surullista. Lauantain toivotuissakin hänen sävellyksiään on joskus kuultu.
Paljon ei iloista meininkiä Angelopouloksen elokuviin mahdu. Niissä ei Melina Mercouri pulahtele Egeanmereen, eikä rannalla tanssita Mikis Theodorakisin humppasävelten tahdissa. Angelopoulos oli syvästi vasemmistolainen taiteilija, joka käsitteli kreikkalaisten myyttien ja identiteetin sekavaa tilaa. Taustalla oli perheen omiakin tragedioita: Kreikan sotilasjuntan aikana 1960-luvulla Theon isä pidätettiin ja karkotettiin, ja 1970-luvulla Theon vaimo murhattiin.
Tuskin suurta iloa olisi tullut trilogian kolmanteenkaan elokuvaan, joka olisi käsitellyt Kreikan 2000-lukua. Minkähän näkemyksen Angelopoulos olisi ottanut Kreikan talouskriisiin? Todennäköisesti mikään ei olisi muuttunut, vaan Kreikka ja Balkan olisivat edelleen kulkeneet kohti tuntematonta pimeää.
Angelopoulos oli etsijä. Kahdessa elokuvassa päähenkilön nimikin on vain ”A”. Hän on selittänyt tätä aakkosilla, mutta kyllähän A:ssa selvästi on myös Angelopoulosta itseään. Etsijänä hän löysi ankaria näkökulmia varsinkin Balkanin kurjuuteen. Elokuvallisesti mielenkiintoinen löytö oli omaperäinen takaumatekniikka, joka ei perustunut leikkaukseen. Takaumiin ei siirrytä leikkaamalla vanhaan aikaan, vaan pysytään ikään kuin kuluvassa ajassa ja tapahtuminen siirtyy vanhaan henkilöiden kautta. Yhdellä ja samalla otoksella ollaankin yhtäkkiä menneessä ajassa.
Kun Angelopoulos 1998 otti Cannesissa vastaan parhaan elokuvan palkinnon Ikuisuudesta ja päivästä, hän sanoi: ”Minä kuulun siihen sukupolveen, joka hitaasti lähestyy uramme loppua.” Hänen omia ihanteitaan olivat F.M. Murnau, John Huston, Howard Hawks, Raoul Walsh, Orson Welles ja Michelangelo Antonioni. Elokuvaa hän opiskeli Pariisissa Jean Rouchin elokuvainstituutissa IDHEC:ssä.
Theodoros Angelopoulos oli myös ohjaaja, joka noudatti Robert Bressonin periaatetta: ”Hyvä elokuvaohjaaja käyttää kinematografian keinoja ja käyttävät kameraa luomiseen. Kinematografia on kirjoittamista liikkuvilla kuvilla ja äänillä.”
Angelopoulos käytti myös vanhan koulukunnan näyttelijöitä, kuten Marcello Mastroiannia, Serge Reggiania, Bruno Ganzia, Harvey Keitelia ja Michel Piccolia.
Elokuvat tämän jutun takana:
Odysseuksen katse (1995)
Ikuisuus ja päivä (1998)
To livadi pou dakryzei (2004)
I skoni tou hronou (2008)
kari.naskinen@gmail.com
