Toisen maailmansodan tarkka-ampujien tilastossa ovat kärjessä Mihail Surkov (702), Vladimir Salbiev (601), Vasili Krashantiradze (534) ja Simo Häyhä (505). Tosin joidenkin tietojen mukaan Häyhän kaatamien vihollisten luku olisi jopa 542.
Elokuvan on ohjannut Sergei Mokritsky. Alkutekstien mukaan rahoitusta oli tullut monelta merkittävältä instanssilta, ja jälki on kyllä sellainen, että ruplamiljoonia on ollut riittävästi. Suomessa elokuva on saatavilla vain englanninkielisellä tekstityksellä (dvd).
Sevastopolin piiritykseen osallistui enimmillään kesäkuussa 1942 lähes 200 000 saksalaissotilasta apunaan ehkä 10 000 romanialaista, ja Puna-armeijan vahvuus oli 120 000. Piirittäjistä kaatui, haavoittui tai katosi 35 000 sotilasta, Sevastopolin puolustajista kaatui tai haavoittui 23 000 ja lopuksi joutui vangeiksi 95 000. Saksalaisten kova sota-ase piirityksessä oli toisen maailmansodan suurin rautatykki Dora.
Ljudmila Pavlitshenko kuitenkin selviytyi. Kesäkuussa 1942 Ljudmila haavoittui neljännen kerran kranaatinheitintulessa, minkä jälkeen hänet evakuoitiin Odessaan. Syksymmällä alkoi 54. kiväärirykmentin tarkka-ampujan elämässä uusi erikoinen vaihe, kun Ljudmila sai kutsun vierailulle Yhdysvaltoihin ja Kanadaan. Stalin antoi Ljudmilalle luvan lähteä, koska Stalin toivoi liittoutuneiden avaavan toisen rintaman saksalaisten miehittämään Eurooppaan, ja Ljudmila voisi toimia sotaponnisteluhengen nostattajana Amerikassa.
Ljudmilasta tuli ensimmäinen Neuvostoliiton kansalainen, joka sai kutsun Valkoiseen taloon. Siellä hänet vastaanotti presidentti Franklin Roosevelt, ja Eleanor Rooseveltin kanssa Ljudmila lähti kiertämään maata. Elokuvassa liikutaan vuorotellen Sevastopolissa ja Amerikassa, jossa Ljudmila mm. neuvoi Eleanor-rouvaa tekemään borshkeittoa.
Amerikan-kiertueesta on jäänyt historiaan etenkin Ljudmilan lyhyt puhe Chicagossa pidetyssä tilaisuudessa, johon elokuva päättyy. Ljudmila sanoi: ”Olen 25-vuotias ja olen tappanut tähän mennessä 309 fasistista miehittäjää. Eikö teistä, hyvät herrat, tunnu siltä, että olette jo tarpeeksi kauan piileksineet selkäni takana?”
Jossain toisessa tilaisuudessa Ljudmila antoi huutia amerikkalaisille naisille: ”Kannan univormuani ylpeydellä. Siihen on kiinnitetty Leninin kunniamerkki. Se on sotkeutunut vereen taistelussa. Amerikkalaisille naisille on ilmiselvästi tärkeintä, että he pukeutuvat silkkisiin alusasuihin omien univormujensa alla. Mitä univormu tarkoittaa, se heillä on vielä opittavanaan.”
Vierailun aikana asetehdas Colt lahjoitti Ljudmilalle Colt M 1911 -pistoolin ja Kanadassa hänelle lahjoitettiin Winchester Model 70 -kivääri. Folkmuusikko Woody Guthrie teki laulun Miss Pavlitshenko.
Palattuaan kotimaahansa Ljudmila toimi tarkka-ampujien kouluttajana, sodan loputtua hän opiskeli Kiovan yliopistossa historioitsijaksi, työskenteli sitten Neuvostoliiton laivaston päämajassa ja myöhemmin sotaveteraanikomiteassa. Ljudmila oli ylennetty majuriksi ja nimetty Neuvostoliiton sankariksi.
Vuonna 1957 Eleanor Roosevelt vieraili Neuvostoliitossa ja tapasi vanhan tuttunsa. Eleanoria esittää englantilainen Joan Blackham ja Ljudmilaa Julia Peresild. Ljudmila kuoli Moskovassa 1974.
Kaksituntinen elokuva kertoo tästä kaikesta, ja katsojan kannalta onkin hyvä, että elokuva ei ole pelkkää sotakuvasta. Ljudmilan lapsuuden ja nuoruuden kautta edetään niihin vaiheisiin, jolloin Ljudmila halusi värväytyä armeijaan, mutta naisia ei vielä kesällä 1941 hyväksytty rintamatehtäviin. Elokuussa 1941 Ljudmila sai lopulta mahdollisuutensa. Varsinaisten tarkkuusammuntojen lisäksi hänelle osoitettiin kaksi romanialaista sotavankia, jotka piti ampua. Ljudmila teki työtä käskettyä, mutta näitä kahta ei laskettu hänen tappotilastoonsa, sillä ”ne olivat vain koelaukauksia”, kuten Ljudmila myöhemmin sanoi.
Elokuvassa käydään läpi myös Ljudmilan hataria rakkausjuttuja rintamalla, jossa yksi miehistä kertoo muutamin sanoin edellisestä sotareissustaan Suomen talvisodassa.
Tämän jutun kuvassa on oikea Ljudmila Pavlitshenko.
kari.naskinen@gmail.com
