Elokuvan alkutekstien yhteydessä on mottona Kungfutsen viisaus, että aloita toinen elämä siinä vaiheessa, kun huomaat sinulla olevan vain yksi elämä. Tämä ei kaikkensa taiteelle antaneelle ole helppoa. Yhdessä kohtauksessa Karin näkee valkoisen kyyhkysen porraskäytävässä, saa linnun käsiinsä ja yrittää lennättää sen ulos ikkunasta vapauteen, mutta kyyhkynen ei suostu, vaan räpiköi takaisin käytävän portaille. Myös Karin pitää kiinni taiteilijuudestaan, vaikka hänen tilanteensa onkin nyt muuttunut.
Paavo Westerbergille asetelma on varmasti tuttu. Hänen isänsä on runoilija Caj Westerberg ja hän itse on ollut teatterin kanssa tekemisissä pikkupojasta alkaen, näytteli Kansallisteatterissakin ensimmäisen kerran jo 13-vuotiaana. Taiteilijaelämästä sivuun hyppääminen on mahdotonta.
Karin jatkaa soittouran katkettua viulunsoitonopettajana. Melko arvattavasti juonenkulkuun liittyy pian retkahtaminen 18 vuotta nuorempaan opiskelijaan Anttiin. Vähän seksiä ja oikeaa rakkauttakin, mutta tilanteet ovat tietenkin vaikeita. Onneksi elokuva ei jämähdä tähän saippuaoopperavaiheeseen, vaikka suhde jatkuukin, vaan tapahtuu sellainen siirtymä, että päähenkilöksi nousee Antti, joka ei nuorena opiskelijana vielä tiedä, mistä taiteilijuudessa on lopulta kysymys.
Musiikillisena runkona on Mendelssohnin viulukonsertto, jota Antti harjoittelee suurin tavoittein. Tutuksi tulee varsinkin konserton ensimmäinen osa allegro molto apassionata. Mutta kun Antin elämä Karinin suhteen ei kaikin paikoin mene niin kuin nuorukainen haaveilee, ei konserttokaan suju iloisesti erittäin intohimoisesti.
Karinin roolissa Matleena Kuusniemi kärsii niin kuin ymmärrettävää on. Tosin hän luo elokuvalle vain raamit, joiden keskellä on itseään ja elämäänsä hakevana viulistilahjakkuutena Olavi Uusivirta. Hänen roolinsa on kaikessa hourupäisyydessään mainio, tällaista se nuoruuden tuska on: välillä soitto on suruista tehty, mutta suurista epämiellyttävistäkin tunteista on kaikki ammennettava soittoon, koska se on kuitenkin tärkeintä.
Näyttävässä roolissa on myös tanskalaista huippukapellimestaria esittävä Kim Bodnia (kuvassa), joka kaiken kokeneena ja nähneenä tietää, mistä on kysymys. Vaikka en tätä sanaa herkästi käytä, niin Bodnia tekee suorastaan karismaattisen roolin. Elokuvan lopussa Bodnian osa korostuu, ja koin loppuhetkellä lähes samanlaisen tunnekuohun kuin Virenin voittaessa kymppitonnin Münchenissä.
Paavo Westerbergille tämä on ensimmäinen teatterielokuvaohjaus. Jälki on vakuuttavaa, ja konkreettista jälkeä on tehnyt kokenut puolalainen kuvaaja, Tukholmassa asuva Marek Wieser. Westerberg on viimeisten kymmenen vuoden aikana noussut suomalaisten näytelmäkirjailijoiden ehdottomaan kärkikaartiin. Ensimmäiset näytelmänsä hän sai teatteriin 2005, minkä jälkeen häneltä on neljä näytelmää esitetty Kansallisteatterissa. Viulistin käsikirjoitus on kuitenkin hänen avopuolisonsa Emmi Pesosen, joskin jossakin lehtihaastattelussa sanottiin, että käsikirjoitus on heidän yhteistyönsä tulos.
Pitkien elokuvien kanssa Westerberg on aikaisemmin ollut tekemisissä niinkin komeasti, että on saanut Jussi-palkinnot Aku Louhimiehen ohjaamista elokuvista, Paha maa (2005) ja Valkoinen kaupunki (2006).
Viulistin on tuottanut viisi vuotta sitten perustettu Mjölk Movies Oy. Se on pannut elokuvan alkutekstien edelle aiheellisen muistutuksen katsojille: kännykät kiinni, älkääkä edes availko ja välkytelkö niitä esityksen aikana.
kari.naskinen@gmail.com
