Churchillia ovat tätä ennen esittäneet monet tunnetut näyttelijät Richard Burtonista Rod Tayloriin ja uudemmissa elokuvissa mm. Brian Cox, Michael Gambon ja John Lithglow. Oldman on kuitenkin paras, vaikka tällainen arvio perustuu vain vanhoihin filminpätkiin ja mielikuviin Winston Churchillista. Oldman antaa hahmon juuri sellaiselle Churchillille, josta englantilainen sotahistorioitsija, kenraalimajuri J.F.C. Fuller on kirjoittanut: ”Churchill oli siihen sankarilliseen muottiin valettu mies, joka raivopäänä oli aina valmis johtamaan, kun kaikki näytti olevan turhaa. Hänen lumoava retoriikkansa, hänen taistelutahtonsa ja hänen vaatimuksensa tuhota vihollinen vetosi ihmisten vaistoihin ja teki hänestä erinomaisen sodan johtajan.”
Elokuva alkaa toukokuun 10. päivästä 1940, kun Neville Chamberlain ilmoittaa eroavansa pääministerin tehtävästä ja tilalle uuden koalitiohallituksen johtoon valitaan laivastoministeri Churchill. Toinen maailmansota oli hurjassa tilanteessa, kun Saksa oli miehittänyt Tanskan, Norjan, Belgian ja Hollannin, ja Ranskakin oli jo antautumisvaiheessa. Englannin erotti Hitlerin vyörystä vain kapea Englannin kanaali.
Churchillin asema ei ollut helppo. Suosio ei ollut suurta, sillä vanhat epäonnistumiset olivat hyvin muistissa. Vastentahtoisesti kuninkaaksi joutunut Yrjö VI ei myöskään ollut innostunut Churchillin valinnasta. Hänellä oli mielessään Churchillin myönteinen kanta siihen, että kuninkaan veli Edward VIII sai luopua kruunusta rakastuttuaan Wallis Simpsoniin. Yleensäkin oltiin sitä mieltä, että pääministeriksi olisi pitänyt saada lordi Edward Halifax, mutta hän oli kieltäytynyt, koska ajatteli suuremman tulevaisuutensa koittavan myöhemmin.
Elokuvassa käydään hyvin läpi nimenomaan sitä ristiriitaa, mikä syntyi Churchillin ja Halifaxin välille. Halifax ajoi voimakkaasti sitä, että Englannin pitäisi aloittaa rauhanneuvottelut Hitlerin kanssa. Katastrofi olikin jo kaatua niskaan, kun Dunkerquen rannikolle Ranskaan jäi 350 000 brittisotilasta saksalaisten mottiin. Tämä tilanne kuitenkin laukesi, kuten Christopher Nolanin Dunkirk-elokuvassa (2017) hyvin kuvataan.
Churchill sai kansan tuen sille, että saksalaisen mielipuolen kanssa ei lähdetä rauhanneuvotteluihin, vaan taistellaan vaikka viimeiseen mieheen. Tämän tuen Churchill tiedosti elokuvan mukaan metrossa, vaikka tiettävästi Churchill ei todellisuudessa koskaan käyttänyt metroa eikä linja-autoja. Hassuinta elokuvassa onkin, että siihen on ympätty tällainen lastentarhamainen pehmokohtaus, jossa pääministeri pitää gallupin 20 matkustajalle ja saatuaan heiltä tuen marssii suoraan parlamenttiin ja ilmoittaa, että Hitlerin kanssa ei sitten neuvotella. – ”Me emme koskaan antaudu. Me taistelemme natseja vastaan vaikka rikkinäisellä olutpullolla.”
Synkkää oli, mutta Churchill ei antanut periksi. ”Tuntui kuin olisin kävellyt rinta rinnan kohtalon kanssa ja kuin koko elämäni olisi ollut valmistautumista tuohon tulikokeeseen. Olin varma, etten pettäisi maatani.”
Näistä käyttämistäni sitaateista ja monista muista vastaavista piirtyy kuvaa Churchillista, ja Gary Oldman näyttelee loistavasti juuri niin, että roolihahmo istuu siihen kuvaan.
Kaksi tuntia kestävä elokuva pitää aika hyvin otteessaan, joskin samaa asiaa jauhetaan välillä hieman pitkästyttävästi. Onneksi mukana ovat myös vaimo (Kristin Scott Thomas) ja sihteeri Elizabeth Layton (Lily James), jotka jonkin verran tuovat esille muitakin kuin sodan asioita. Laytonin oman muistelmakirjan (1993) mukaan Churchillin negatiiviset puolet olivat aina pinnalla, mutta sisimmässään Churchill oli hyvin huolehtivainen ihminen. Vaimo käytti pääministeristä lempinimeä Possu. Sekin elokuvassa tulee esille, että Churchill joi viskiä aina kun oli mahdollista ja poltti paksua sikaria esimerkiksi kuninkaan kanssa lounastaessaan. Kuningas ihmetteli, miten sitä aina voi ryypätä. ”Olen harjoitellut”, vastasi Churchill.
Vieläkään en nähnyt sellaista uutta elokuvaa, jossa ei olisi ollut ilmakuvia niillä kauko-ohjattavilla leluvehkeillä kuvattuina.
kari.naskinen@gmail.com
