Tulevaisuus tulee liian hitaasti

Scifi-elokuvien suuri klassikko on Ridley Scottin ohjaama Blade Runner (1982). Se pohjautuu Philip K. Dickin tieteisromaaniin Uneksivatko androidit sähkölampaista? (1968), josta nyt on ilmestynyt uusi suomennos (Täysi käsi Oy, 2022). Kirjan kuvitteellinen tapahtuma-aika on kolmannen maailmansodan jälkeen 1992. Eikä Blade Runnerin ajoitus vuoteen 2019 ole yhtään osuvampi, kun otetaan huomioon, millaisen tulevaisuudenkuvan ja varsinkin teknisen kehityksen se katsojille tarjoaa. Denis Villeneuven ohjaama jatko-osa Blade Runner 2049 (2017) ilmaisee nimessään tapahtumavuoden ja tekeillä oleva tv-sarjaelokuva on ainakin työnimeltään Balde Runner 2099.

Vuosiluvut eivät ole kuitenkaan oleellisia. Kysymys ei nimittäin ole ennusteellisesta kertomuksesta, vaan väljemmin siitä kehityksestä, mihin suuntaan ollaan menossa. Aihe on ajankohtainen, kun ihmiskunnan avuksi siinä on kehitetty sellaisia tekoälyrobotteja, jotka pystyvät toimimaan itseohjautuvasti. Ne työskentelevät ulkoavaruudessa maapallon siirtokunnissa, joihin ihmisiä on jouduttu sijoittamaan pahasti saastuneelta maapallolta.

Dickin romaani on voimakkaasti yhteiskunnallinen. Tunnettua maailmaa siinä hallitsevat isot yhtiöt, joista Rosen Company valmistaa robotteja eli androideja. Uusimmassa mallissa on Nexus 6 -aivoyksikkö, jossa on kuuden biljoonan aivosolun kokonaisuus ja kymmenen miljoonaa hermorataa. YK on vielä olemassa ja sen keskeisiin tehtäviin kuuluu määritellä suuryhtiöiden kanssa, keiden ihmisten sallitaan muuttaa Maan ulkopuolella oleville planeetoille. Kovin vanhoja ei hyväksytä, eikä tyhmiä eikä köyhiä, koska kuskaaminen raketeilla jonnekin Marsiin ja sen lähelle on kallista.

Kirjan loppusanoissa Tähtivaeltaja-lehden päätoimittaja Tommi Jerrman toteaa kirjan ajankohtaisuuden vain lisääntyneen – ympäristökatastrofi, valvontayhteiskunnan vahvistuminen ja yksityistämiskehitys niin lännessä kuin idässä. Valvonnan kanssa joutui tekemisiin myös Philip Kindred Dick (1928 - 1982), jonka asuntoon FBI teki 1955 etsintäiskun, kun hänen vaimoaan epäiltiin vastemmistolaisesta toiminnasta. Protestihenkinen oli Dick itsekin, liittyi Vietnamin sodan aikana sotaveroprotestiryhmään, ja koska jätti verot maksamatta, USA:n verovirasto IRS takavarikoi hänen autonsa.

Kirjan ja elokuvan tunnistaa helposti samasta sisällöstä. Sikäli ne kuitenkin poikkeavat selvästi toisistaan, että Blade Runner painottuu toimintaan ja futurististen asioiden kuvaamiseen, kun taas kirjan tematiikka keskittyy enemmän ihmisten moraaliin ja ajattelumaailmaan yleensä. Tietenkin myös androidien ajatusmaailma ja logiikka ovat esillä, ja ero syntyy siinä, että anroideilta puuttuu kokonaan empatiakyky. Sitä ei niihin ole kyetty ohjelmoimaan valtavasta aivokapasiteetista huolimatta. Minkäänlaiset algoritmit eivät auta – näin ainakin Dick omana aikanaan kuvitteli, mutta nyt ollaan jo pitemmällä. Kuinkahan kammottavan tarinan Dick olisi kirjoittanutkaan, jos olisi osannut ennustaa internetin ja koko digitaalisen järjestelmän syntymisen?

Androideja on työtehtävissä niillä avaruudenvalloituksessa ihmisten asuinsijoiksi saaduilla planeetoilla. Ihmisoikeuksia androideilla ei tietenkään ole, mutta ilmeisen hyviä työntekijöitä ne ovat. Romaanin seikkailullinen sisältö tulee siitä, että joitakin androja on päässyt livahtamaan maapallolle, jossa niitä ottaa kiinni palkkionmetsästäjänä San Franciscon poliisilaitoksella työskentelevä Rick Deckard. Peruspalkka on pieni, mutta jokaisesta tuhoamastaan robotista Deckard saa tuhat dollaria.

Tässä tehtävässään Deckard perehtyy androidien ”sielunelämään” ja tulee pohtineeksi sitä, ovatko vain ihmiset hyviä ja eivätkö androiditkin voi olla. Deckard joutuu ennen androidin rikkomista laseraseellaan tarkistamaan erityisellä empatialaitteella, onko kysymys nimenomaan empatiakyvyttömästä koneesta; laite muistuttaa valheenpaljastuskonetta. Laitteen oli kehittänyt Neuvostoliiton Pavlov-instituutti. Laite on androidien itsensäkin kannalta jännä juttu, sillä ne eivät välttämättä edes tiedosta olevansa vain teknisiä vehkeitä. Yksi oleellinen kysymys on, mitä tapahtuu, jos robottien tietoisuus ja osaaminen yleensäkin kehittyy. Onko olemassa vaara, että ne seuraavassa kehitysvaiheessa pystyvät ohjelmoimaan itse itseään? Voittavatko robotit ihmisen?

Ainakin yksi androidi on jopa niin mukava, että Deckard menee sellaisen kanssa sänkyynkin, vaikka tuollainen siveettömyys androidin kanssa on lailla kielletty. Muutakin viihdykettä Deckerillä on, esimerkiksi Mozartin oopperat Don Giovanni ja Taikahuilu. Paljon muitakin vanhan maailman asioita on vielä jäljellä, vaikka maapallon elinkelpoisuus vetelee vimeisiään (ydinsodan välttämisestä huolimatta): Chronicle-lehti ilmestyy, Aeroflot liikennöi, Edvard Munchin näyttely vetää yleisöä Friscossa, Chablis-viiniä tuodaan edelleen Ranskasta jne. Sen sijaan eläimet ovat kuolleet sukupuuttoon, mutta kovalla hinnalla voi ostaa keinotekoisia kotieläimiä.

Aivopesu ja kaikenlainen mielipidevaikuttaminen on ajankohtaista kasvavassa määrin. Dickin romaanissa tällaista edustaa ”profeetta” Wilbur Mercerin huuhaakultti, joka rinnastuu moniinkin moraalitouhotuksiin, vaikkapa oikeistopopulismiin.

J. Pekka Mäkelän suomennoksen ilmestyminen on hieno tapaus, sillä edellinen Kari Nenosen suomennos nimellä Palkkionmetsästäjä (1989) on tainnut meiltä monelta mennä ohi huomaamatta. Tommi Jerrman sanoo Dickin olevan yksi galaksimme tärkeimmistä tieteiskirjailijoista, jonka filosofinen syvyys hakee vertaistaan. Tähtivaeltajan numerossa 1/1987 oli Stanislaw Lemin artikkeli, jossa Dickin romaanit nostettiin suurimpaan arvoon englanninkielisistä scifi-romaaneista.

kari.naskinen@gmail.com

Syntisten pöydässä on hauskempaa

Katsoin televisiosta Yle X Pop -ohjelman Erika Vikmanin studiokonsertista.

Turha opettaa mua
Ristiin jalkojani laittaa
Synnyin syntiseksi
Sori jos se sua haittaa

Ei musta maalata ikoneita
Eikä kirkkojen kattoihin freskoja
Ei mua saarnoissa siteerata
Mutta lueppahan baarien vessoja

Pomolle ja sihteerille
Kuivausrummun korjaajille
Jokaiselle halukkaalle riittää
Ei rakkaus kulu käyttämällä
Aamuyössä eksyneille
Äänekkäille naapureille
Aivan jokaiselle siitä riittää

Joten älä pihtaa hyvää luonnonvaraa turhaan
Mekon alla kaunis aarre menee hukkaan

Ei sulla ois tequilaa ja sitruunaa?
Sadesuoja myös tarvitaan, jos ollaan lähekkäin

Jätettyjä, petettyjä, eronneita, karanneita
Langenneita, ratkenneita, sisimpänsä salanneita
Mä lupaan että on hauskempaa meil
Jotka löytää syntisten pöytään.

kari.naskinen@gmail.com

Lottovoitto niille, jotka selviävät ilmastonmuutoksesta hengissä

Montrealissa on käynnissä luonnon monimuotoisuuden säilyttämiseen tähtäävä YK:n huippukokous. Suomessakin asia on esillä, kun oppositio ja keskustapuolue lyövät jarruja ilmastonmuutoksen torjunnalle. Suomi ei kuitenkaan ole ollenkaan pahimmassa hädässä, mutta jos joukkosukupuutto maapallolla kuudennen kerran tapahtuu, niin kyllä siinä silloin menevät Vehnämäen muori ja kaikki samanlailla. Kuudes kerta tosiaan; viimeksi massasukupuutto kohtasi maapalloa 65 miljoonaa vuotta sitten, jolloin dinosaurukset, linnut, kalat, bakteerit, sienet, kasvit ja melkein kaikki pyyhkäistiin pois olemassaolosta. Ulkoministeriön Kehitys-lehden kolumnisti Esa Salminen kuitenkin lohduttaa lainaamalla Helsingin yliopiston entistä evoluutiopaleontologian professoria Mikael Forteliusta: ”Kun katsoo jälkeenpäin, niin voi tietysti sanoa, että muutos oli eräänlainen lottovoitto niille, jotka säilyivät hengissä ja perivät kaikki vapaat resurssit.” Lohtu on kuitenkin meille laiha, sillä jos ilmastonmuutos ja luontokato johtavat sukupuuttoon, niin se lottovoitto osuu niille lajeille, jotka sukupuuton aikakaudesta selviävät ja jäävät rakentamaan seuraavaa monimuotoisuuden aikaa. Eivätkä ihmiset tähän voittokimppaan kuulu. Tämä johtuu siitä, että muutokset ovat yleensä huonoja niille, jotka paikanpäällä ovat eli nykyisille eläin- ja kasvilajeille. On epätodennäköistä, että uusi ilmasto olisi meille sopivampi.

Salminen on uppoutunut kehityskysymyksiin jo 20 vuoden ajan. Viime viikon blogissaan hän kirjoittaa, että ilmastonmuutos kyllä uhkaa lajeja, mutta suurempia ongelmia ovat kuitenkin elinympäristöjen tuhoutuminen ja pirstoutuminen, ylimetsästys ja lajien liikakäyttö, maatalouden levittäytyminen, saasteet sekä teollinen kehitys. Liian iso määrä ihmisiä vaatii ekosysteemeiltä liikoja. Meidän mukavuutemme, syömisemme ja liikkumisemme ovat maapallolle liikaa.

Jos kuudes massasukupuutto 100 000 tai miljoonan vuoden kuluttua toteutuu, se johtuu yksinomaan ihmisen toiminnasta eli maankäytöstä, veden ja energian käytöstä sekä ilmastonmuutoksen sallimisesta. Maatalous on vastuussa 80 prosentista maailmanlaajuisesta metsien hävittämisestä ja 70 prosentista makeanveden käytöstä, mikä tuhoaa näillä alueilla asuvia lajeja muuttamalla merkittävästi niiden elinympäristöjä.

Ruuantuotanto lisää valtavasti kasvihuonekaasupäästöjä, jotka nostavat ilmakehän lämpötilaa ja aiheuttavat tuhoa kaikkialla maailmassa. Ilmastokriisi aiheuttaa ankaraa kuivuutta, entistä voimakkaampia myrskyjä ym. epäedullista. Tämä kaikki, elintarvikejärjestelmä, ilmastonmuutos ja biologisen monimuotoisuuden väheneminen aiheuttavat liian ison paineen Maa-planeetalle.

Tämän päivän Helsingin Sanomissa on iso juttu Montrealin kokouksesta. Siellä yritetään sopia tavoitteista ja toimenpiteistä, joilla luonnon köyhtyminen saataisiin pysähtymään vuoteen 2030 mennessä. Tämä on uusi yritys sen jälkeen, kun edelliset tavoitevuodet 2010 ja 2020 menivät jo. Selvää kuitenkin on, että menee myös 2030 ja seuraaviksi vuosilukutavoitteiksi on otettava 2040, sitten 2050 jne. Ei hyvältä näytä.

kari.naskinen@gmail.com

Lahdessa ei ollut korkeakoulua, oli vain hyppyrimäki

Vuoden 1973 ylioppilaskirjoitusten jälkeen Kari Enqvist oli Lahden lyseon sisäänkäynnin edessä sijaitsevassa katoksessa tupakalla. Mietteissä oli, mitä tämän jälkeen. ”Pois lähteminen oli selviö, sillä Lahdessa ei ollut korkeakoulua; oli vain hyppyrimäki”, kirjoittaa Helsingin yliopiston kosmologian professori emeritus, fil. tri Kari Enqvist Päijät-Hämeen tutkimusseuran 35. vuosikirjassa, jossa käsitellään päijäthämäläistä koulutusta monenlaisten aineistojen avulla.

Kansakoulun Kari Enqvist oli käynyt Keski-Lahden kansakoulussa Lahdenkadulla, johon oli lyhyt matka viereisestä talosta Päijäthovista Lahdenkadun ja Päijänteenkadun kulmasta. Sittemmin tähän koulurakennukseen sijoittuivat Oy Mallasjuoman konttori- ja toimistotilat, ja nykyisin paikalla on iso kerrostalo. Kansakoulumuistoistakin Enqvist kirjoittaa:

”Koulun ruokalassa selvitin inhan ruispuuron tahdonvoimalla, mutta kalakeitto oli ylivoimainen. Se tarjoiltiin valmiiksi haaleana. Liikuttelin lientä lusikalla reunalta toiselle, kunnes ruoka-aika oli ohi. Joskus pääsin lähtemään muiden mukana, mutta usein kävi käsky, että ruoka on syötävä loppuun. En tiedä, mikä kristillinen etiikka näin määräsi.”

Vuonna 1978 perustettu tutkimusseura toimii Päijät-Hämeeseen liittyvän tutkimuksen edistämiseksi ja tutkimustiedon levittämiseksi. Eilen julkaistu vuosikirja esittelee ja analysoi koulutusinstituutioita, koulutuskäytäntöjä, opettajia ja koulurakennuksia yli sadan vuoden ajalta. Kaikkea sellaista, jolla on ollut merkitystä ihmisten ja yhteisöjen identiteettien muovaamisessa. Kirjoittajat ovat päijäthämäläisiä tai täältä kotoisin olevia tutkijoita ja opetuksen asiantuntijoita. Julkaisun ovat toimittaneet seuran puheenjohtaja Jorma Ahonen, Senja Jouttimäki, Antti Karisto, Riitta Niskanen ja Terhi Pietiläinen.

RAUTATIEHALLITUKSEN
KOULU MYTÄJÄISISSÄ

Jos piirretään ympyrä 50 kilometrin säteellä Lahti keskipisteenä, niin tältä alueelta löytyy Suomen ensimmäinen kansakoulu. Jo ennen virallisen kansakoululaitoksen syntymistä Hausjärven Erkylän kartanon Eskon torpan maille perustettiin 1856 ”Eskon koulu”. Päijät-Hämeessä tultiin reilun kymmenen vuoden kuluttua perässä:

1867 Uskilan kansakoulu Hollolaan
1867 Koskusten kylän kansakoulu Orimattilaan
1870 Koiskalan kartanon koulu Nastolaan
1871 August Fellmanin perustama koulu Lahden kylään
1871 kansakoulu Hartolaan
1877 kansakoulu Nastolan kirkonkylään
1882 Valtionrautateiden oma koulu Mytäjäisiin
1892 kansakoulu Asikkalaan

Mielenkiintoinen erikoisuus oli rautatiehallituksen perustama kansakoulu Mytäjäisten rautatievarikolle. Päivälehden (Helsingin Sanomat) arkistossa nykyisin työskentelevä fil. maist. Janne Ridanpää kirjoittaa VR:n henkilökunnan lapsien tarvinneen kouluja, ja kun rautatielaitos pyrki omavaraisuuteen, se perusti koulujakin, Lahden lisäksi Helsinkiin, Riihimäelle, Kaipiaisiin, Terijoelle ja Pietariin. Tukevimpina vuosinaan VR:llä oli oma keskuspuutarhakin ja höyryveturien halkohuoltoa varten tarvittu proomulaivastokin. Helsingissä toimi myös koneenhoitaja- ja rakennusmestarikoulu.

Koulutalo Mytäjäisissä oli pieni, mutta käsitti kaiken tarpeellisen. Luokkahuoneen lisäksi rakennuksessa oli asunto opettajasisaruksille Fanny ja Alexia Blomille. Koulun pihapiiriin kuuluivat ulkorakennus, maakellari ja rivihuussi. Vuonna 1890 tehtyyn laajennussiipeen saatiin käyttöön veistoluokka ja lämmin eteinen.

Blomin siskosten ei aivan kahdestaan tarvinnut koulun toiminnasta vastata, sillä paikallisista rautatieläisistä oli koottu johtokunta vastaamaan hallinnosta. Ridanpää mainitsee heistä erityisesti Lahden aseman sähköttäjänä 36 vuotta työskennelleen Louise Strömbergin ja ratamestari Wilhelm Kekomäen. Koko homma Lahdessa kustannettiin valtion kassasta. Eivätkä koulusta hyötyneet vain rautatieläiset, vaan varikon koulussa kävi myös ulkopuolisia lapsia. Oppilaita oli lukuvuodesta riippuen 50-80. Esimerkiksi lukuvuonna 1895-96 suomen- ja ruotsinkielisiä lapsia oli yhtä paljon.

Rautatiehallitus lopetti omien koulujen ylläpidon 1922, kun edellisvuonna säädetty oppivelvollisuuslaki tuli voimaan. Se velvoitti kunnat tiukemmin kansakoulujen ylläpitoon. Mytäjäisten koulun viimeiset 56 oppilasta sijoitettiin Lahden ja Hollolan muihin kouluihin. Vanha koulurakennus seisoo edelleen Mytäjäisten vanhalla varikkoalueella.

YLIOPISTO JA LISÄÄ
HYPPYRIMÄKIÄ

Yliopistokaupungiksikin Lahti tuli 2019, kun Lappeenrannan teknillinen yliopisto LUT muuttui Lappeenrannan - Lahden teknilliseksi yliopistoksi. Vanhan puumäen tilalle puolestaan on rakennettu kolme uutta betonihyppyrimäkeä.

Yliopistollista toimintaa Lahdessa oli kuitenkin ollut jo vuodesta 1963, kun täällä aloitti Päijät-Hämeen kesäyliopisto. Se oli myös tärkeä taustaorganisaatio, kun Helsingin yliopisto alkoi järjestää aikuiskoulutusta Lahdessa. Helsingin yliopiston Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus perustettiin 1980.

Vuonna 1983 apulaiskaupunginjohtaja Kari Salmi tuli mukaan yliopistoyhteistyöhön ja hänen roolinsa vahvistui, kun hänestä tuli kaupunginjohtaja 1995. Salmen mukaan Helsingin yliopistolla oli näkemystä ja halua kehittää asioita, joita oli helpompi tehdä ja kokeilla Lahdessa kuin Helsingissä. Keväällä 2022 Salmi promovoitiin LUT-yliopiston kunniatohtoriksi, kun Lahdessa järjestettiin ensimmäistä kertaa tohtoripromootio.

Nyt Lahden yliopistokampuksella toimivat aktiivisesti sekä LUT että Helsingin yliopisto. Päätoimista henkilökuntaa on lähes 250. Näiden kahden yliopiston yhteinen uutuus on tänä vuonna saatu ilmakehätieteen ja sovelletun matematiikan professuuri.

Enää ei tarvitse epäröidä kuten 1800-luvun lopulla Lahden kansanopiston perustamisvaiheissa, ”voiko tällainen kasvattava laitos lainkaan soveltua Lahden kauppalan puolivillaiseen henkiseen ilmapiiriin”. Tällaisen pohdiskelun oli vanhoista aineistoista löytänyt kansanopiston entinen rehtori Ville Marjomäki, joka vuosikirjassa kirjoittaa Lahden kauppalan keskeisestä sivistyspoliitikosta J.K. Paasikivestä.

Monenlaista tietoa 150-sivuisesta A4-kokoisesta vuosikirjasta löytyy. Annan sen luettavaksi myös lastenlapsilleni, jotka muutama päivä sitten eivät osanneet sanoa, miksi Tiirismaan koulua sanotaan joskus Tipalaksi (eivät ole Tiirismaan koululaisia). Tiirismaa jatkaa Lahden suomalaisen tyttökoulun perinnettä, ja koska tyttölyseossa oli vain tipuja, koulun lempinimi oli Tipala. Joissakin muissa kaupungeissa vastaava nimi on Tipula.

Tipalan oikea nimi muuttui pari kertaa:
Lahden suomalainen tyttökoulu 1909-25
Lahden tyttölyseo 1925-39
Lahden yksityinen tyttölyseo 1939-70
Tiirismaan yhteiskoulu 1970-75 (pojat mukaan)
Tiirismaan yläaste ja lukio 1975-2000
Tiirismaan lukio 2000 -

kari.naskinen@gmail.com

Valheet voidaan todeksi muuttaa ne lehteen painamalla

Julkisuudentavoittelu on raakaa peliä. Jos julkisuuteen sitten pääsee, se vain raaistuu. Viime viikolla tuli televisiosta erinomainen elokuva Vox Lux (2018), joka kertoo kuvitteellisen poplaulajan tiestä huipulle. Tämän jutun otsikon lainasin Erika Vikmanin levyltä Kateus, joka on tunnuskappaleena uudessa Kikka!-elokuvassa. Vox Luxin laulaja on Celeste, joka joutuu koulusurmaajan kohteeksi New Yorkissa, mutta selviää täpärästi hengissä. Yhdessä vanhemman sisarensa Eleanorin kanssa hän purkaa vaikeaa traumaansa ja Eleanor tekee liikuttavan laulun, jonka Celeste esittää kuolleiden luokkakavereidensa muistotilaisuudessa. Laulusta tulee suorastaan kansakuntaa yhdistävä hymni ja samalla Celeste nousee suureen julkisuuteen.

Brady Corbetin käsikirjoittama ja ohjaama elokuva laajeneekin suureksi yhteiskunnalliseksi kertomukseksi omasta ajastamme. Siitä tulee kuva maailmasta, jota leimasivat joukkosurmat, WTC-tornien sortuminen, Donald Trumpin presidenttikausi, valeuutiset, julkkisten palvonta ja kaikki tämä nykyaikaan muuallakin kuin Yhdysvalloissa liittyvä vajaamielisyys. Celeste on elokuvassa kuin Faust, jonka tavoin hänkin myy sielunsa paholaiselle ja saa palkkioksi suuren menestyksen.

Celeste kompuroi myös skandaaleissa ja mainetta on korjailtava. Kun siskokset kerran joutuvat kovaan riitaan, uhkaa Celesten sisko kertoa kaikille, että hän on varsinaisesti kasvattanut Celesten lapsen ja että hän on tehnyt kaikki Celesten laulut. Ei haittaa, vastaa Celeste: ”Voit sanoa ihan mitä haluat, koska ei kukaan nykyisin tuollaisista sanomisista välitä.” Faktat sivuun ja viihde pöydälle. ”En halua ihmisten ajattelevan liikaa, pääasia on, että heillä on kivaa”, sanoo Celeste ja vetää elokuvan päättävään komeaan konserttiinsa 30 000 ihmistä.

Eikä tämä koske vain viihdeteollisuutta sinänsä. Kun Amerikan presidentti puhuu tietoisesti puuta heinää, niin ovathan asiat karmealla tolalla. Kikan aikana painettiin joskus valheita joihinkin lehtiin, mutta Erikan ja Trumpin aikana on nyt tämä sometouhu, joka lopullisesti on sekoittanut tiedonvälityksen. Korkeillakin tahoilla totuuden kanssa pelleillään ja sitä väheksytään. Kun Washington Postiin kirjoittanut saudiarabialainen toimittaja-kirjailija Jamal Khashoggi murhattiin 2018, CIA tuli siihen tulokseen, että tappomääräyksen oli antanut Saudi-Arabian pääministeri, kruununprinssi Muhammad bin Salman. Valkoisen talon virallinen lehdistötiedote kuittasi asian näin: ”Ehkä kruununprinssi on syyllinen, ehkä ei, mutta onko sillä loppujen lopuksi väliä. Maailma on vaarallinen paikka.”

Elokuvassa Celeste vertautuu tietyllä tavalla siihen kouluampujaan. Molempien tavoitteena on maksimaalisen julkisuuden saavuttaminen. Niin oli 11.9.2001 myös Osama bin Ladenin itsemurhapommittajilla.

Vox Luxin sisällön ulkoisena toteuttajana on Celestenä Natalie Portman, joka viime vuosina on noussut yhdeksi Hollywoodin kärkinäyttelijöistä. Hän tekee niin intensiivisen tehokkaan roolityön, että fiktiivisyydestään huolimatta elokuva tuntuu syvällä. Maallikon on vaikea tietää, millaisissa paineissa ja kurimuksissa ovat suureen tähteyteen pyrkivät tai viihdetähtinä jo olevat. Natalie Portman antaa tästä jonkinlaista käsitystä.

”Eikä mun tarvitse juoruista välittää,
kun maineen voi menettää kerran vaan”

Kikka menetti maineensa, mutta mitä sitten? Voi olla, että Erika on hieman samassa veneessä, joskin julkisuustilanne suosii häntä enemmän kuin Kikkaa aikanaan, sillä sosiaalisen median aikana ketään ei tuomita yksipuolisesti, vaan siellä kaikki saavat suuresti sekä puolto- että kieltoääniä.

kari.naskinengmail.com

Grass, Enzensberger, Brecht

Kirjamessuilta löysin esittelyvihkosen Günter Grassin grafiikannäyttelystä Tampereen nykytaiteen museossa kesällä 1981. Kun Grass oli jo tuolloin minulle merkittävin kirjailija, kävin tietenkin näyttelyssä, jonka esite oli kuitenkin johonkin hävinnyt. Esitteen kannessa on Grassin piirros Mies kampelassa, joka on ollut kopiona yli 40 vuotta keittiömme seinälle kehystettynä. Leikkasin sen näyttelyn isosta julisteesta, sillä näyttelystä ostettuna grafiikanlehti olisi maksanut liikaa. Sama piirros on Kampela-romaanin (1977) kansikuvana.

Grass on tietenkin paremmin tunnettu kirjailijana – Nobelin kirjallisuuspalkintokin 1999. Kuitenkin hän aloitti kuvataiteilijana, oli kivenhakkaajan opissa Düsseldorfissa 1947, opiskeli Düsseldorfin taideakatemiassa 1948-49 ja Berliinin kuvataidekorkeakoulussa 1953 sekä piti ensimmäisen näyttelynsä Stuttgartissa 1955. Siinä rinnalla kehittyi myös kirjallinen ilmaisu ja ensimmäinen runokirja ilmestyi 1956. Varsinainen järistys alkoi 1959, kun tuli romaani Peltirumpu. Se synnytti sekä kirjallisen että poliittisen skandaalin. Loppuvuodesta 1959 arvostettu Bremenin kirjallisuuspalkinto päätettiin antaa Grassille, mutta Bremenin kaupunginhallitus kielsi palkinnon luovuttamisen, sillä se katsoi Grassin kirjan nuorisolle vaaralliseksi.

Sen sijaan vasemmistoon kallellaan olevien länsisaksalaisten kirjailijoiden Ryhmä 47:n palkintoa Grassille ei voitu estää, vaikka varsinkin sosiaalidemokraatit tuomitsivat Peltirummun herjauksena ja pornografiana.

Tampereen-näyttelyn esitteeseen kirjoittamansa tekstin Grass oli otsikoinut: ”Olenko sitten kirjailija vai graafikko?” Olisi voinut lisätä vielä: vai poliitikko? Kun hän aikaisemmin samana vuonna 1981 oli vieraillut Jyväskylän Talvi -kultuuripäivillä, hän sanoi, ettei siellä monikaan ollut kiinnostunut kirjallisuudesta, vaan kaikki olivat vain kyselleet politiikasta. Eikä ihme, sillä Grass oli jo tullut tunnetuksi SPD:n Willy Brandtin kovana tukijana. Grass oli osallistunut näkyvästi Brandtin vaalikampanjoihin, joiden tuloksena Brandtista tuli liittokansleri 1969. Nobelin rauhanpalkinnon Brandt sai 1971 hänen ponnisteluistaan vahvistaa yhteistyötä Länsi-Euroopassa Etyn kautta ja saavuttaa sovinto Länsi-Saksan ja Itä-Euroopan sosialistivaltioiden välillä. Grassin muita läheisimpiä sosiaalidemokraattitovereita olivat Heinrich Böll ja Siegfried Lenz.

Museonjohtaja Pekka H. Paavolakin ottaa näyttelyvihkosessa esille politiikan. Neuvotellessaan Grassin kanssa näyttelyn saamisesta Tampereelle piti palaveri välillä keskeyttää, koska Grass lähti puhumaan SPD:n vaalitilaisuuteen. Paavola meni mukaan.

OI, KORKEIN KUNINGAS,
SINÄ KIRKKAIN KAIKISTA

Günter Grass (1927 - 2015) oli Ryhmä 47:n jäsen. Samaan ikäluokkaan kuului pari viikkoa sitten kuollut Hans Magnus Enzensberger (1929 - 2022), joka oli keskeisiä kirjailijoita saksalaista kirjallisuutta uudistaneessa Ryhmä 47:ssä. Mukkulan kirjailijakokouksessa hän kävi monta kertaa (myös Grass kävi 1981). Suomi tuli Enzensbergerille tutuksi myös Aulis Sallisen kautta, sillä Sallisen Palatsi-oopperan libreton hän teki yhdessä amerikkalais-itävaltalaisen Irene Dischen kanssa; kantaesitys oli Savonlinnassa 1995.

Palatsi on yksi Sallisen kolmesta kuningasoopperasta. Siinäkin käsitellään valtaa ja sen vääristymiä. Kuningas on kaiken yläpuolella ja näitä tilanteita maailmassa on edelleen:

Oi, Korkein Kuningas.
Sinä kirkkain kaikista,
kuin aurinko ja kuu,
kuin tähtien valo.
Oi, Valtias,
oi, Mahtavin,
vain Sinä olet lämpömme,
ravintomme.

Hän hengittää puolestamme
Hänen suunsa ravitsee meidät
Hänen aivonsa ajattelee puolestamme
Hänen terveytensä on meidän terveytemme.

Toisessa yhteydessä oli Enzensbergerillä sanottavaa meille kaikille aivan tavallisista arkipäivän asioistakin: ”Antiikin ja keskiajan hyveet kuten uskollisuus, urhoollisuus, viisaus, nöyryys ja ritarillisuus ovat monen suruksi katoamassa. Nykyään kardinaalihyveiksi luetaan joustavuus, tiimikyvykkyys ja tehokkuus.” (Älykkyyden sokkeloissa, Savukeidas 2013)

KALOJEN HERRA

Saksa, Saksa, Saksa. Jotta tämä tärkeä kolminaisuus täyttyy, otan tähän vielä Bertolt Brechtin (1898 - 1956), jota parhaillaan iltalukemisenani käyn läpi. Se on kuitenkin oman juttunsa arvoinen, mutta kun tässä on kampelastakin ollut kysymys, niin Brechtkin kirjoitti Balladin kalojen herrasta, ja sanotaan sen olevan eräänlainen taiteilijan omakuva nuoruudesta.

Brecht oli nimenomaan poliittinen kirjailija. Hän pakeni natseja Yhdysvaltoihin, mutta palasi sieltä tultuaan syytetyksi amerikkalaisvastaisesta toiminnasta. Ei kuitenkaan tullut Länsi-Saksaksi muuttuneeseen Saksaan, vaan meni enemmän kotiinsa DDR:n puolelle. Näin hän ei ollut Ryhmä 47:n jäsen, mutta tapasi ehkä Grassia ja Enzensbergeriä, kun Ryhmä 47:n kirjailijat kävivät Itä-Berliinin puolella tapaamassa kollegoitaan.

Grass puolestaan hyödynsi Brechtin teatterikäsitykseen kuuluvaa vieraannuttamisefektiä romaanissaan Kirjailijakokous (1979), jossa virsirunoilijat kokoontuvat 30-vuotisen sodan loppuvaiheissa 1647. Todellisuudessa Grass tarkoittaa Ryhmä 47:n perustamisvuotta 1947, mutta väärällä vuosiluvulla on todellisuus vieraannutettu.

Sekava juttuhan tästä tuli, ja aiheeseen liittyen tein sekavan reissun minäkin kymmenen vuotta sitten. Pyhiinvaellusmatkalla entiseen Danzigin vapaakaupunkiin löysin monen mutkan jälkeen Günter Grassin vanhan kotitalon osoitteessa 13 ul. Lelewela. Danzigissa eli nykyisessä Puolan Gdanskissa nautin myös erinomaisen kampelaillallisen.

kari.naskinen@gmail.com

Terhi-perämoottoreiden sijasta tehdään nyt Toyotan ralliautoja

Jyväskylän Suurajojen lempinimi oli aikoinaan Jyskälä. Nyt Toyotan MM-rallitalli toimii Jyskässä, joka on kaupunginosa Jyväskylän keskustan ja Vaajakosken välillä. Eilen pääsin tutustumaan tähän Toyotan rallitoiminnan pääpaikkaan, jossa parhaillaan olivat tekeillä tammikuun Monte Carlon rallin autot Kalle Rovanperälle, Elfyn Evansille ja Sebastien Ogierille. Niin tiukka oli kuitenkin meininki Jyskässä, että kameran ja puhelimen kanssa ei saanut tehtaan valmistuspuolelle mennä. Kuvata sai vain aulatilassa, jossa muutama autokin oli. Useissa isoissa autotehtaissa ja muissakin tuotantolaitoksissa olen käynyt ja aina kameran kanssa, mutta tämä oli ensimmäinen paikka, jossa jouduin ennen esittelykierroksen alkua vielä allekirjoittamaan salassapitosopimuksen (kuva alla). Nyt saan kuitenkin kirjoittaa siitä, mistä siellä meille kerrottiin.

Eilen oli merkkipäivä, sillä Toyota Gazoo Racing WRT:stä tuli 1.12.2022 oma erillinen yhtiönsä. Tätä ennen se oli ollut osa Toyota Motorsport GmbH:tä, joka toimii Kölnissä. Nyt Kölnissä jatkuu Toyotan MM- luotettavuuskilpa-autojen (Le Mans ym.) toiminta, mutta tiivis yhteys Jyskään pysyy sillä tavalla, että moottorit ralliautoihinkin tulevat edelleen Kölnistä.

Rallitalli ei enää toimi Puuppolassa eikä Tallinnassa, vaan kaikki toiminnot on nyt keskitetty Jyskään lähelle puutarha- ja matkailukeskus Viherlandiaa. Tuttu paikka moottorialan ihmisille sikäli, että samalla paikalla osin samoissa rakennuksissakin Valmet Oy teki Terhi-perämoottoreita 1959-79. Kaksisylinterisen perämoottorin pääsuunnittelijana aloitti Nastolasta syntyisin oleva diplomi-insinööri Juhani Linnoinen, joka 1968 sai tehtäväkseen Oy Saab-Valmet Ab:n Uudenkaupungin autotehtaan tuotannon perustamisen. Ensimmäinen Uudenkaupungin Saab 96 valmistui 1969. Eläkkeelle vuorineuvos Linnoinen jäi tehtaan toimitusjohtajan tehtävästä hoidettuaan sitä 25 vuotta.

Terhin jälkeen paikalla on toiminut monta muutakin yritystä, ja nyt siellä on 2,5 hehtaarin tontilla Toyota, jonka toimisto- ja tuotantotilat ovat kerrosalaltaan noin 1,2 hehtaaria. Henkilökuntaa on 180 ja kun ollaan reissussa MM-osakilpailuissa, mukaan tulee noin 70 freelanceria, sillä Jyskästä eivät kaikki jouda, koska toiminnot siellä jatkuvat aina.

Toyota Gazoo Racing WRT:n liiketoiminnan kehitysjohtaja Jan Kinnunen kertoi, että työkielenä heillä on täysin englanti. Henkilökuntaa on yli kymmenestä maasta, joten suomea ei puhuta muualla kuin ruokailuhuoneessa, jos sattuu pöytään suomalaisia.

JUHLAT JYVÄSKYLÄSSÄ

Seuraavat kalenterissa olevat tärkeät päivämäärät: ilmoittautuminen Monte Carloon päättyy 6.12. ja Jyväskylän kaupunki järjestää Lutakon Paviljongissa 16.12. maailmanmestaruusjuhlat, joita varten yksi Toyota Yaris GR oli jo valmiina tuotantotiloissa, jotka muistuttavat enemmän viimeisenpäälle puleerattua laboratoriota kuin tehdasta.

Ralliauton pohjana on kuvassa näkyvä valkoinen Toyota GR Yaris 1,6 Turbo Hybrid 4WD, jonka myyntihinta Suomessa on 49 610 euroa. Alihankkijoitakin käytetään, merkittävimpinä saksalainen Bosch, japanilainen Tamachi (kiertokanget, nokka-akselit) ja saksalainen DMG MORI (luultavasti työstökoneita moottorinosien valmistukseen).

Rallin MM-sarja on tietenkin se pääasia – ja iso asia: kun kilpailuja järjestetään Euroopassa, lähtee Jyskästä rallitallin 13 tavararekkaa kohti tapahtumapaikkaa. Kaukomaille merten taa vastaavat kuljetustarpeet hoidetaan niin, että tavarat pannaan kuuteen isoon merikonttiin.

Koska kysymyksessä on japanilainen yhtiö, toiminta tähtää siihenkin, että tulevaisuudessa olisi myös sikäläisiä huippuajajia. Ensi vuonna Takamoto Katsuta nousee jo pykälän ylöspäin ja pääsee ajamaan myös MM-tallipisteistä niissä kilpailuissa, joihin Ogier ei osallistu. Valmennuksessa on myös kolme nuorta japanilaista, jotka Mikko Hirvosen opastuksella kehittävät taitojaan Jyväskylässä. He osallistuvat kilpailuihin toistaiseksi Rally4-luokan Renault Clioilla. Kartanlukijoinaan heillä ovat Toyotan palkkaamina Topi Luhtinen, Marko Salminen ja Miika Teiskonen.

WRC2 TULEE

Japanin rallin yhteydessä marraskuussa Toyota esitteli GR Yaris Rally2 -konseptiautonsa. Se on auto, jolla kilpaillaan WRC2-luokassa ja kehitystyö tapahtuu pääasiassa Jyskässä. Jan Kinnunen sanoi, että tätä autoa koskevasta aikataulusta kerrotaan vuoden 2023 alkupuolella.

Se on auto, jota tullaan valmistamaan vain myyntiin. Toyota ei siis tallina lähde sillä kilpailemaan. Ehkä hinnastakin kuullaan ensi vuonna.

Ensimmäisen testin autolla ajoi Juho Hänninen lokakuun alussa Keski-Suomessa. Japanin MM-rallin aikana autoa ajoi esittelymielessä Juha Kankkunen, ja joidenkin tietojen mukaan hän oli ajanut yhden lyhyen pätkän epävirallisen ajanoton mukaan nopeammin kuin Emil Lindholm Skodalla. Japanissa tällä uutuudella kävivät ajamassa myös Toyotan pääjohtaja Akio Toyoda ja tallipäällikkö Jari-Matti Latvala.

kari.naskinen@gmail.com