Suomen Demokraattinen Tasavalta

Saimaan kiertueteatterin viime kesän näytelmä kertoi Saimaan demokraattisesta tasavallasta. Moskovassa puolestaan julkaistiin 80 vuotta sitten politiikan sanakirja, jossa Finlandija-hakusanan kohdalla oli laaja esittely Suomen Demokraattisesta Tasavallasta. Polititsheskij slovar -kirjan löysi aikojen kuluttua Helsingin yliopiston Venäjän-tutkimuksen professorina 2005-15 toiminut Timo Vihavainen. Hän arveli, että Suomea koskeva teksti oli jäänyt kirjaan siltä ajalta, kun tämäntyyppisiä agitaattoreiden avuksi julkaistuja kirjasia ilmestyi talvisodan aikana.

Kirja oli painettu ilmeisesti aika pian talvisodan jälkeen talvella/keväällä 1940, eikä oikoluku ollut noteerannut sitä, että Otto Wille Kuusisen Terijoen hallitus eli ”Suomen kansanhallitus” oli lakkautettu talvisodan päätyttyä. Tämä oli monille pettymys, koska itärajan takana oli tästä agitaatiokirjastakin päätellen ajateltu Suomen Demokraattisen Tasavallan syntymistä sodan seurauksena.

Jos Vihavaisen löytämän kirjan tekijät ovat olleet alan asiantuntijoita, vaikuttaa siis siltä, että Suomesta ei miehitettynä olisi muodostettu Suomen Sosialistista Neuvostotasavaltaa, vaan olisimme jääneet puoli-itsenäiseksi Neuvostoliiton satelliittivaltioksi.

Ilkka Remeksen jännärissä Pääkallokehrääjä (WSOY, 1997) kuvitelma meni loppuun asti, puna-armeija miehitti Suomen jatkosodan lopussa ja Suomi muutettiin Suomen Demokraattiseksi Tasavallaksi.

Ei demokratiassa tietenkään vikaa ole, mutta valtion viralliseen nimeen yhdistettynä se merkitsee erikoisesti nimenomaan sitä, että kysymyksessä ei ole todellinen demokraattinen valtio, siis kuten Saksan ja Kongon demokraattiset tasavallat.

Eikä ihme, että käsitteet menevät sekaisin. Vuonna 2017 perussuomalaisten kansanedustaja Tiina Elovaara aloitti maanpuolustusta koskevan eduskuntakyselynsä: ”Suomen demokraattisen tasavallan itsenäisyyden, arvojen ja elämäntavan puolustaminen on kaikkien suomen kansalaisten tehtävä.”

Koska hän varmaan oli kirjoittanut kysymyksen paperille, josta sen luki, niin oleellista olisi tietää, oliko siinä ”demokraattinen tasavalta” kirjoitettu isoilla alkukirjaimilla. Jos oli pienillä, niin kyllähän Suomi on sekä demokraattinen että tasavalta.

kari.naskinen@gmail.com

Kuuskytluvun murros näkyi myös elokuvissa

Ruotsalaisen elokuvan historiaa: Max von Sydow ja Bibi Andersson nuorina Vilgot Sjömanin ensimmäisessä elokuvassa Rakastajattaren tarina vuodelta 1962. Se oli lähtölaukaus sille kapinalliselle murrokselle, johon nuoret elokuvantekijät lähtivät Ranskan uuden aallon innostamina. Kapinan kohteena oli vanha studioelokuvatyyli. Samoihin aikoihin alkoivat elokuvan muotoa Suomessa muuttaa Maunu Kurkvaara, Erkko Kivikoski, Risto Jarva ja Eino Ruutsalo.

Tästä nyt innostuin, kun koronahiljaiselon vallitessa löysin maksutelevision moninaisesta tarjonnasta ruotsalaisen SF-kanalenin. Se esittää Svensk Filmindustrin tuottamia tai levittämiä elokuvia suomeksi tekstitettyinä. Se sisältyy C more -kanavapakettiin (13 euroa/kk), johon kuuluu lisäksi viisi muuta elokuvakanavaa.

Svensk Filmindustri perustettiin 1919, samana vuonna kuin Suomi-Filmi Oy. Muutama vuosi sitten Svensk Filmindustrin nimi muuttui ja on nyt SF Studios. Suomi-Filmi ei enää 40 vuoteen ole tehnyt elokuvia, mutta on edelleen alalla laboratorio- ja teatteritoiminnassa. Toinen iso suomalainen Suomen Filmiteollisuus Oy toimi 1933-65. Hauska juttu sinänsä, että noin yleisesti ottaen sekä ruotsalaisista että vanhoista suomalaisista elokuvista voidaan puhua SF-elokuvina.

RUOTSALAISTA
SOSIALISMIREHVASTELUA

Vilgot Sjöman oli ensimmäisen elokuvansa valmistuessa 37-vuotias, seitsemän vuotta nuorempi kuin Ingmar Bergman. Ero tuntui isommalta, koska Sjömanin tapa käyttää elokuvaa yhteiskunnallisena viestinä liittyi nuorison poliittiseen aktivisoitumiseen, mikä ei Bergmanin elokuviin ollenkaan kuulunut. Bergman joka tapauksessa ystävystyi Sjömanin kanssa, eivätkä he ennestäänkään vieraita toisilleen olleet. Sjöman oli jo 17-vuotiaana näytellyt teatterissa Tukholmassa Shakespearen Kesäyön unelmassa, jonka Bergman oli ohjannut. Bergmanin elokuvassa Häpeä (1968) Sjöman esitti tv-haastattelijaa.

Rakastajattaren tarina muistutti kolmiodraamana vielä Bergmanin aihemaailmoja, mutta ero oli siinä, että Sjöman vei näyttelijänsä kokonaan pois studiolavasteista. Myöhemminkin hän käytti Bergmanin elokuvista tuttuja näyttelijöitä, Bibi Anderssonin ja Max von Sydowin lisäksi mm. Gunnar Björnstrandia ja Gunn Wållgrenia.

Varsinainen irtiotto vanhasta elokuvailmaisusta ja sisällöistä tapahtui 1960-luvun kuluessa, kun Sjöman teki kolme eräänlaista raporttielokuvaa. Niissä kritisoitiin osittain ikään kuin reportaasisessa muodossa ruotsalaisen yhteiskunnan porvarillista kaksinaismoraalia. Sjöman pilkkasi ruotsalaista kansankotia siitä, että sosiaalidemokraatit rehvastelivat sosialismilla, mutta eivät kuitenkaan tee tarpeeksi luokkayhteiskunnan lopettamiseksi.

Lähestymistapa oli siis selvästi vasemmistolainen ja provokatiivinen. Lisäksi mukaan tuli vapaan rakkauden teema. Sosiaalisesta kokeilusta kertova elokuva 491 (1964) kiellettiin aluksi kokonaan siveyssyistä, mutta päästettiin sitten teattereihin leikattuna. Aiheena on kuuden nuoren pikkurikollisen vapauttaminen vankila- tai koulukotituomiosta ja testi siitä, onnistuisiko heidän parantaa elämäänsä ilman kovia sanktioita. Elokuvan nimi tulee Jeesuksen neuvosta Pietarille, että väärin tekevälle on annettava anteeksi ei vain seitsemän kertaa, vaan 70 kertaa 7. Tästä tulee yhteensä 490, mutta mitä sitten, jos tekee väärin 491 kertaa. Huippuna on kohtaus, jossa susikoira pannaan nussimaan huoraa – niinhän herratkin tekevät, mitä tahtovat.

Siskonpeti (1966) kertoi siskon ja veljen kielletystä rakkaudesta ja muutama vuosi tämän jälkeen tulivat fiktiota ja dokumenttia yhdistäneet elokuvat Olen utelias – keltainen ja Olen utelias – sininen. Niissä näyttelijäopiskelija Lena Nyman haastattelee ihmisiä ja kysyy heidän mielipiteitään yhteiskunnallisista asioista, kuten aseistakieltäytymisestä, kirkosta, Vietnamin sodasta, Francon diktatuurista ym.

Vähän pitemmässä haastattelussa on mukana opetusministeri Olof Palme, ja kommentteja saadaan myös Jevgeni Jevtushenkolta ja Martin Luther Kingiltä. Välillä taas ollaan toisenlaisissa puuhissa eli Lena Nymanin naiskentelussa Börje Ahlstedtin kanssa. Niin sensaatiomaisen maineen nämä kaksi elokuvaa saivat maailmalla, että esimerkiksi kirjailija Norman Mailer meni höläyttämään ”keltaisen” olleen yksi tärkeimmistä elokuvista, joita hän oli elämänsä aikana nähnyt.

TYÖMIEHEN PÄIVÄ-
KIRJA, PERKELE

Meni kolme vuotta ja Jörn Donner teki kevytversion Sjömanin ”värielokuvien” ideaa noudattaen: Perkele! Kuvia Suomesta.

Ruotsissa Sjöman sai pian seuraajia uudelle elokuvatyylilleen, näkyvimpänä Bo Widerberg, jonka Korppikortteli tuli teattereihin puoli vuotta Rakastajattaren tarinan jälkeen.

Suomessa meni hieman enemmän aikaa varsinkin kovien kannanottoelokuvien ilmestymiseen, mutta sitten niitä alkoi tulla: Risto Jarvan Työmiehen päiväkirja (1967), Jaakko Pakkasvirran Kesäkapina (1970) Erkko Kivikosken Laukaus tehtaalla (1973) ja Pakkasvirran Jouluksi kotiin (1975).

Ensi yönä SF-kanalen esittää klo 01.35 Bergmanin Neidonlähteen (1960).

kari.naskinen@gmail.com

Oppositio otettava mukaan hallitukseen

Valtiovarainministeri Katri Kulmuni sanoo tämän päivän Helsingin Sanomissa, että jos koronavirus pitää Suomen ja maailman suljettuna pidemmälle kuin kolme kuukautta, se on monelle taloudelliselle toiminnalle loppu. Silloin upotaan suohon. Valtio todennäköisesti velkaantuu lisää kaksinumeroisen luvun miljardeja, ennakoi valtiovarainministeri. Edellisen kerran Suomi oli syvässä suossa 1990-luvun laman aikana, ja silloin suosta meidät veti kuiville Nokia, mutta nyt ei tällaista vetäjää ole näköpiirissä.

Näin kovassa tilanteessa pitäisi puoluepolitikoinnin loppua. Hallitusta olisi täydennettävä ottamalla siihen mukaan oppositiopuolueet. Yhteen hiileen puhaltaminen on nyt yhtä tärkeätä kuin 75 vuotta sitten.

Nykyiset ministerit saisivat jatkaa lukuun ottamatta heikoiksi sönköiksi osoittautuneita Krista Kiurua ja Marina Ohisaloa. Heidät voisi korvata Petteri Orpo, joka nimitettäisiin sisä- ja peruspalveluministeriksi.

Koska nyt on kysymys Suomen tulevaisuudesta, on perustettava kokonaan uusi tulevaisuusministeriö ja usko tulevaisuuteen -ministeriksi valittava Päivi Räsänen.

Kilpaurheilutoiminta on loppunut, joten sen vaikeuksia selvittämään sopii parhaiten tietenkin selviytymisen mestari, urheiluministeri Hjallis Harkimo.

Jussi Halla-aholle on vaikea heti löytää sopivaa tehtävää, joten hän voisikin olla salkuton ministeri, jollaisia aikoinaan käytettiin tasapainottamaan hallitusten poliittista jakaumaa. Kovia nimiä ollutkin: Eljas Erkko kuukaudenpäivät 1932, J.K. Paasikivi talvisotahallituksessa 1939-40 ja Hertta Kuusinen yhden viikon 1948.

Nykyisen perustuslain mukaan tällaisia salkuttomia ministereitä ei enää ole mahdollista käyttää, mutta tätä kieltoa on jo kierretty nimittämällä valtioneuvoston kansliaan epämääräisiä kansliaministereitä, Ilkka Kanerva 1987-91 ja Paula Lehtomäki 2003-07. Kyllä hätä keinot keksii ja nyt on hätä.

kari.naskinen@gmail.com

Työttömyysaste 2,75 %

Lapsenlapsi soitti ja kysyi, voiko haastatella. Oli nyt etäkoululaisena saanut tehtäväksi kirjoittaa selvityksen 1980-luvusta, ja toimeksiannossa oli maininta myös hyvinvointivaltiosta. Koska opettajan antamaan tehtävään kuului, että piti myös kysellä henkilökohtaisia kokemuksia joltakin vanhemmalta ihmiseltä, niin suostuin siltä makuultani haastatteluun ja aloin muistella tuota Suomen historian parasta vuosikymmentä.

Ensimmäiseksi nousin istumaan, sitten seisomaan ja kävelin arkistokaapilleni, josta otin esille 1970-luvulta alkaen pitämäni työttömyysastetilaston. Tämä ruutupaperitilasto oli kädessäni minuutin kuluttua, ja tuli heti mieleen, että kuinkahan pitkään olisi mennyt, ennen kuin olisin vastaavan numerosarjan löytänyt internetistä.

Tietokonehommatkin alkoivat silloin 80-luvun alkuvuosina, kun työpöydälle tuotiin iso näyttöpääte. Matkapuhelimetkin halpenivat ostettaviksi vuosikymmenen lopulla ja myös cd-soittimen ostin. Se oli siis vuosikymmen, jolloin tietotekniikka saavutti meidät tavalliset ihmiset.

Mutta se työllisyystilasto, joka on yksi konkreettinen mittari hyvinvoinnille. Oma lyijykynäkirjanpitoni on koskenut Lahtea ja naapurikuntaa Hollolaa, jota pitää seurata, koska siellä työllisyys on yleensä aina parempaa. Lahden työttömyysaste oli 1970-luvun lopussa 6,4 prosenttia ja Hollolan 4,3 prosenttia. Hyvinvoinnin kasvu 1980-luvulla oli sitten niin valtavaa, että näitäkin lukuja paremmiksi päästiin. Vielä vuoden 1990 lopussa työttömyysaste Lahdessa oli 2,75 prosenttia ja oli menty ohi Hollolankin (4,29 %).

Kai tuo 2,75 on kaikkien aikojen paras lukema. Se oli jo niin pieni, että tuon verran löytyy sellaista porukkaa, jota ei saa töihin, vaikka lupaisi Kuun taivaalta.

Sitten tuli syvä lama, kun Neuvostoliitto loppui ja idänkauppa romahti, markka devalvoitiin, pankkimaailma meni sekaisin ja konkurssiaalto vei sekä yrityksiä että ihmisiä. Vuonna 1990 tehtiin itsemurhiakin yli 1500. Itsemurhatilastoa en ole pitänyt, enkä netistä löytänyt viime vuoden lukuja, mutta luultavasti niitä tehtiin puolet tuosta 30 vuoden takaisesta määrästä.

Helmikuun lopussa tänä vuonna Lahden työttömyysaste oli 13,7 prosenttia. Mikähän se on koronaviruksen jäljiltä vuoden lopussa? Voi olla, että saavutetaan jopa vuoden 1994 ennätysprosentit 26,8 (Hollola 20,3).

Vuoden 2008 maailmanlaajuinen finanssikriisi ei ollut alkuunkaan yhtä vaikea kuin koronakriisi. Vuoden 2009 lopussa Lahden työttömyysaste oli 16,7 % (Hollola 10,7 %).

Monan koulutehtävää täydensin vielä sillä hyvinvointitiedolla, että 80-luvulla pappa vaihtoi autoakin viisi kertaa.

kari.naskinen@gmail.com

Presidentit eivät vain meinaa pysyä roolissaan

Pääministerinä ollessaan Matti Vanhanen poisti tasavallan presidentin Tarja Halosen EU:n päämiesten kokouksista. Vanhanen teki harvinaisen selväksi, mikä on heidän työnjakonsa. Vanhanen ilmoitti, että niihin kokouksiin Brysselissä osallistuu Suomesta pääministeri ja sillä selvä. Nyt Vanhanen on eduskunnan puhemies ja sanoi Sauli Niinistölle, että hän on pääministerivetoisen järjestelmän kannalla.

”Minkäänlaista kaksipäistä johtamista en kannata”, sanoi Vanhanen ja tarkoitti, että koronakriisiä kyllä hoidetaan pääministeri Sanna Marinin hallituksen johdolla, eikä siihen tarvita ulkopolitiikasta osittaisvastuussa olevaa Niinistöä.

Ehkä Niinistöstä on nyt kotona vetelehtiminen yhtä tylsää kuin meillä muillakin ikämiehillä, joten hän on ajatellut ottaa koronaharrastuksekseen muidenkin kuin perustuslain hänelle uskomien tehtävien hoitamisen. Näin hän astui väärälle tontille, kuten Vanhanen sanoi.

Hyviä harrastuksia ovat tietenkin lukeminen ja kirjoittaminen. Tähän päättäjien valtasuhteisiin liittyen perehdyin jonkin verran Timo Soikkasen tohtorinväitöskirjaan Suomen ulko- ja sisäpolitiikan vuorovaikutuksista ennen sotia.

Kriittistä 1930-luvun loppua lähestyttäessä presidenttinä oli Kyösti Kallio, mutta oleellista oli tuolloin myös se, kuka oli ulkoministeri. Soikkanen piirsi marras-joulukuun 1938 tilanteesta kaksi ympyrää siten, että toinen piti sisällään ulkopoliittisesti mahdolliset nimet ja toinen sisäpoliittisesti mahdolliset nimet. Ympyröiden leikkauskohtaan jäi vain Eljas Erkko, jonka pääministeri A.K. Cajander valitsi, molemmat Edistyspuolueen miehiä. Soikkasen mukaan valinnalla oli myös sisäpoliittiset syyt:

”Pitkällä tähtäyksellä oikeistopuolueiden ja sotilasjohdon hyväksymä ulkoministeri vähensi porvarillisten hallituspuolueiden oikeistosiipien porvarilliseen yhteistyöhön tuntemaa houkutusta. Lisäksi hallitus sai Erkon mukana Helsingin Sanomien ja Ilta-Sanomien vaikutusvaltaisen tuen. Näillä voitoilla oli eduskuntavaalien lähestyessä suuri merkitys hallitukselle. Helsingin Sanomien kääntymys oli Edistyspuolueen sisäisessä taistelussa Cajanderille myös henkilökohtainen voitto, kun oikeistosiiven T.M. Kivimäki jäi vaille äänenkannattajaa.”

Noihin aikoihin oli J.K. Paasikivi Suomen lähettiläänä Tukholmassa. Paasikivi korosti aina sisä- ja ulkopolitiikan yhteyttä, mutta varsinkin tällaisten pienten maiden kohdalla Paasikivi painotti sitä, että niiden on mukautettava sisäpolitiikkansa ulkopolitiikkaan eikä päinvastoin.

Siinä ei kuitenkaan auttanut sisä- eikä ulkopolitiikkaa, kun talvisota syttyi, Paasikiven ilmausta käyttäen ”Erkon sota”. Samoin pääteltiin Pravdassa, jossa syksyn neuvottelujen aikana kirjoitettiin, että ”Suomen ulkoministeri kutsuu sotaan”.

Sodan alkaessa Erkko oli eksyksissä, kuten Helsingin Sanomien tuoreessa historiakirjassa todetaan. Erkko ei uskonut sodan alkaneen, vaikka Helsinkiä jo pommitettiin. Kun yksi pommi putosi aivan hänen kotinsa lähelle Hietalahden rantaan, oli Erkko sitä mieltä, että se oli vain henkilökohtaisesti häntä vastaan suunnattu hyökkäys: ”Stalin oli järjestänyt pommitukset vain saadakseen Suomen ulkoministerin murtumaan.” (Suomen suurin, Helsingin Sanomat 1889 - 2019, Siltala 2019)

Sauli Niinistö ei ole yhtä pihalla tosiasioista, mutta nykyistä perustuslakia hän ei yllättäen ole sittenkään täysin sisäistänyt, vaikka oli sen säätämisen aikana 1999 niinkin merkittävässä tehtävässä kuin pääministeri Paavo Lipposen sijaisena aina tarvittaessa.

KEKKONEN LÖI
NYRKKIÄ PÖYTÄÄN

Timo Soikkasen väitöskirja käsittelee aikaa ennen sotia, joten siinä ei ole mukana Urho Kekkosta, joka presidenttiaikanaan hoiti ulko-, sisä-, sosiaali-, terveys-, kulttuuri- ja liikennepolitiikan. Tälle monopolille alettiin vihdoin panna suitsia Mauno Koiviston kaudella ja aloitteesta.

Kekkonen harrasti Niinistön tavoin kirjeiden lähettämistä, mutta lisäksi hän löi nyrkkiä pöytään. Ilta-Sanomien entinen päätoimittaja Martti Huhtamäki kirjoitti Kauppa-Suomen viime viikon numerossa joistakin SYP:n pirskeistä, joissa Koivistokin oli mukana. Koivisto oli purkanut mieltään Huhtamäelle presidentin vaatimuksista Koiviston 2. hallituksen muodostamisessa 1979:

”Siinä ei saa olla Johannes Virolaista eikä Ahti Karjalaista, ja sosiaali- ja terveysministeriksi on valittava Sinikka Luja-Penttilä. Kuka tällainen Luja-Penttilä edes on, tiedätkö sinä, ikään kuin ei olisi tuntenut Metalliliiton puheenjohtajan Sulo Penttilän vaimoa. Pääministerin sijaiseksi kelpasi Lehtimäen lossivahti, agrologi Eino Uusitalo ja ulkoministeriksi 32-vuotias Paavo Väyrynen. Sosiaali- ja terveysministereiksi valittiin Sinikka Luja-Penttilä ja Katri-Helena Eskelinen.”

Perussuomalaiset varsinkin kaipaavat tätä aikaa takaisin. Kansanedustaja Ville Tavion mielestä Niinistön pitäisi johtaa myös THL:ää, ja konsulteiksi palkattaisiin persujen kavereita Kiinasta.

kari.naskinen@gmail.com

Elokuva Itä-Ukrainan sodasta

Mahtaako olla ensimmäinen näytelmäelokuva Itä-Ukrainan sodasta, mutta tällaisen dvd:n löysin: kiovalaisen tuotantoyhtiön 2018 tekemä Kutsutunnus ”Banderas”. Nimi on oma käännökseni, sillä suomenkielistä nimeä elokuvalla ei ole. Tapahtumapaikka on Donetskin alueen länsireunassa Veselen kylän lähellä, jossa on olevinaan jonkinlainen aselepo, mutta joka ei sellaisena pysy.

Elokuvan nimi tulee ukrainalaiselta kapteenilta Anton Sayenkolta, joka jo nuorena on saanut etunimestään johtuen lempinimen Banderas. Hän on 20 vuotta aikaisemmin lähtenyt Veselestä, kun ei ollut hyväksynyt äitinsä uutta avioliittoa. Nyt hän palaa kotikyläänsä ammattisotilaana, jonka tehtävänä on pienen taisteluyksikön avulla tuhota venäläiset sabotöörit.

Syntyjä syviä ei käydä läpi, vaan kysymyksessä on tavanomainen sotaelokuva, jossa räiskyy ja roikaa. Kapteeni Sayenko on niitä miehiä, joka vastaa kymmentä ryssää tai separatistia ja selviää vielä yhdennestätoistakin. Vielä kun juoneen lisätään Sayenkon vanha sussu Zhenya, niin tässä ne ainekset ovatkin.

Tilannetta hankaloittaa se, että kaikki kyläläiset eivät oikein tiedä, mikä mies tämä ”Banderas” nykyisin on. Onko meikäläisiä vai kuuluuko Donetskaja Narodnaja Respublikan sotilaisiin? Tällaiset rajalinjat ovat hataria, joten koko ajan on oltava varuillaan. Kaikki tietenkin selviää.

Elokuvan on ohjannut Zaza Buadze. Kovin kalliita satsauksia ei ole tehty, mutta toimintakohtaukset asiaankuuluvine räjähdyksineen ovat hyviä. Buadze on Suomessakin nimeltä tuttu tekijä yhdestä aikaisemmasta elokuvasta, sillä hän oli toisena käsikirjoittajana saksalaisessa elokuvassa Absurdistan (2008). Banderas-elokuvan nimeksikin olisi sopinut Donetskistan, sillä stan-päätteellä valtion nimessä on alettu tarkoittaa sellaisia maita, joiden systeemit eivät noudata aivan normaaleja käytäntöjä – Afganistan, Kazakstan, Pakistan, Tadzikistan, Turkmenistan, Uzbekistan, ja jokohan pannaan listalle myös Hungaristan.

kari.naskinen@gmail.com

Pormestarin vaatteet ja aatteet

Ainopuiston teatteri esitti viime jouluna Lahden kaupungintalon sisäpihalla Satusetä Taulon näytelmän pormestarin uusista vaatteista. Ensi vuonna nähdään, millaiset vaatteet kaupungin oikealla pormestarilla tulevat olemaan. Entä mitä uusi järjestelmä raha-asiana tarkoittaa veronmaksajien kannalta:

Tilanne nyt palkka- ja palkkiomenojen osalta: kaupunginjohtaja Pekka Timonen 155 000 euroa, kaupunginhallituksen puheenjohtaja Sirkku Hildén 60 000 euroa, varapuheenjohtaja Juha Rostedt 30 000 euroa, varapuheenjohtaja Aleksi Mäntylä 30 000 euroa. YHTEENSÄ 275 000 euroa.

Tilanne pormestarimallissa: pormestari 114 000 euroa, kaksi apulaispormestaria yhteensä 144 000 euroa ja lisäksi tulee uusi kansliapäällikön virka, jonka palkkaa ei kai vielä ole päätetty, mutta ehkä se on 120 000 euroa. YHTEENSÄ 378 000 euroa.

Kysymys ei siis varsinaisesti ole rahasta, ero vuositasolla ei ole kuin sata tonnia. Tuolla summalla ei Kisapuiston uutta katsomorakennusta varten saa kuin yhden tukitolpan. Jos kerran poliitikot ovat päättäneet muuttaa kaupungin johtamisjärjestelmän paremmaksi, niin tuo hinta siitä ei ole iso. Eri asia sitten on, että monet veronmaksajat eivät ole samaa mieltä pormestarijärjestelmän paremmuudesta, vaikka eivät perusteluja siihen kunnolla tuntisikaan. Vanha kunnon kaupunginjohtajasysteemi tuntuu tutulta ja turvalliselta.

Yksi perustelu uudistukselle on, että kaupungin poliittinen päätöksenteko ”saa kasvot”. Enää ei riitä tieto siitä, mitkä puolueet ovat pinkan päällä. Tämä on sitä nykymaailmassa muotiin tullutta henkilöitymistä, minkä myötä poliittiset järjestelmät ja ideologiat hämärtyvät.

Myös Turussa siirrytään ensi vuonna pormestarimalliin. Siellä asiaa arvioinut työryhmä näki, että politiikan henkilöityminen ja vallan keskittyminen heikentävät demokraattista päätöksentekoa. Niin ikään on seurauksena pitkäjänteisyyden heikentyminen, koska pormestarin toimikausi on aina vain neljä vuotta kerrallaan. Kaupunginjohtajamallin puolesta puhui Turun raportin mukaan sekin, että siinä viranhaltijaorganisaatiota johdetaan virkatyönä poukkoilevan poliittisen johtamisen sijaan.

Ei Lahdessakaan pormestarimalli kokonaan syrjäytä kaupunginjohtajamallia, sillä uutena virkamiehenä aloittaa ensi vuonna kansliapäällikkö. Pormestari ja kaksi apulaispormestaria eivät siis pysty hommia hoitamaan ilman uutta virkamiesjohtajaa.

Varmaankin pormestaripäätöksen takana on sellainenkin asia, että kaupungin johtaminen ja päätöksenteko sujuvat paremmin, kun kaupunginhallituksen puheenjohtaja ja kaupunginjohtaja ovat yksi ja sama henkilö. Tässä kohtaa tulee kuitenkin se, että pormestaripuolueen vaikutusvalta kasvaa luultavasti vaalien tuloksen osoittamaa suuremmaksi. Lisäksi on niin, että kun yksi poliitikko nousee selvästi muita hallitsevampaan asemaan, hänen henkilökohtaiset ominaisuutensa korostuvat. Siksi pitäisi pormestariksi haluavat poliitikot panna psykologisiin testeihin ennen heidän asettamistaan ehdokkaiksi ensi kevään kunnallisvaaleissa.

kari.naskinen@gmail.com