Onnistunut yhteensattuma: viime viikolla katsoin elokuvan Jäinen saari (1964) taidemaalari Yrjö Saarisesta ja viikonvaihteessa kävin Jyväskylän taidemuseossa, jossa kaupungin läpi virtaavaa Tourujokea käsittelevässä näyttelyssä oli kolme Saarisen maalausta. Erik Häkkisen elokuva perustuu Mika Waltarin samanimiseen novelliin (1947), eikä kummassakaan Saarista mainita nimeltä, mutta Waltari-tutkija Panu Rajala on blogissaan kertonut taiteilijan tarkoittavan Saarista, joka oli ystävystynyt Waltarin kanssa.
Tourujoki on tuttu aihe Yrjö Saarisen (1899 - 1958) maalauksissa, sillä hän asui lapsuutensa ja nuoruutensa Taulumäellä, jonka itäpuolella joki virtaa Palokkajärvestä ohi Jyväskylän Lohen pesäpallokentän kohti Jyväsjärveä. Jyväskylästä Saarinen muutti 1929 Hyvinkäälle, jossa taidemuseossa säilytetään ylilääkäri Carl-Erik Sonckin keräämää Saarisen taiteen kokoelmaa, 60 maalausta ja 200 piirustusta. Hyvinkäältä matka jatkui 1944 Helsinkiin, jossa Saarinen tutustui Waltariinkin, jonka kanssa ystävystyi. Aina välillä Saarinen ilmaantui rahapulassa Waltarin ovelle ja tämä auttoi. Waltari perusti jopa ”Saarisen taulutilin”, jota vastaan taiteilija vippasi isojakin ennakkoja. Vastineeksi sitten syntyi myöhemmin tauluja, kun ryyppämiseltään jouti.
Elokuvassa taiteilija sanoo, että muut sanovat häntä vanhaksi rähjäiseksi juopoksi. Sellainen hän olikin, mutta maalatessaan hän ei koskaan ryypännyt. Elokuvan alussa taiteilija kertoo häntä haastatteemaan tulleelle opiskelijalle, että oli juuri kolme viikkoa maalannut, saanut työn valmiiksi ja nyt hän juo. Waltarin novellia en ole lukenut, mutta Rajalan mukaan elokuva seuraa novellia melko uskollisesti repliikkejä myöten. Käsikirjoitukseen Waltari itse teki pieniä korjauksia. Saarisen maalauksia ei elokuvassa ole, vaan niitä markkeeraavat Ahti Lavosen maalaukset.
Opiskelija on keuhkotautinen taidehistorian opiskelijatyttö, joka saapuu jollekin vanhalle, syrjäiselle talolle tekemään tutkimusta laudaturtyötään varten erakoituneesta taiteilijasta. Heidän välilleen kehittyy monimutkainen, intohimoinen suhde, mutta tarina korostaa kuitenkin ensisijaisesti taiteen luomisen hintaa, yksinäisyyttä ja elämän raadollisuutta. Tytön ja taiteilijan suhde ikuistui muotokuvaan Harmaalakkinen tyttö. Taiteilija on kuvattu voimakkaasti Yrjö Saarisen kaltaiseksi boheemiksi. Waltari kuvaa taiteilijan rähjäiseksi ja häikäilemättömäksi ihmissyöjäksi, jolle vain taide kaikessa kaihtelemattomuudessaan suo arvon ja kuolemattomuuden. Päärooleissa ovat amatöörinäyttelijät Kalervo Koski ja Annikki Moksi.
Elokuva on kokemattoman ohjaajan tekemäksi kyllä katsomiskelpoinen, kun tietää kohdetaitailijalla olevan oikea esikuvakin, mutta lopputulos on jäykkä ja henkilöohjaukseltaan vielä jäykempi. Saarisen teoksia on Hyvinkään ja Jyväskylän taidemuseoiden lisäksi Ateneumissa, Helsingin taidemuseossa, Taidekoti Kirpilässä, Keski-Suomen museossa, Saarijärven museossa sekä yksityiskokoelmissa.
Erik Häkkisen ja perustamansa Filmiteos-yhtiön elokuvanteko jäi tähän toiseen elokuvaan. Ensimmäinen oli aiemmin samana vuonna 1964 valmistunut Harha-askel, jossa sorvari Masa (Ville-Veikko Salminen) on viettämässä joulua perheensä kanssa ja alkaa muistella kesäpäivää, kun oli touhunnut 18-vuotiaan ilotytön kanssa. Masan vaimoa näyttelee Annikki Moksi. Häkkisen molemmat elokuvat tuottivat selvät tappiot.
Vuonna 1978 esitettiin MTV:ssä uusi dramatisointi Jäisestä saaresta nimellä Harmaalakkinen tyttö. Sitä en tunne, mutta dramatisointi oli Panu Rajalan, ohjaus Markku Onttosen, päähenkilöinä Martti Katajisto ja Elli Castrén.
kari.naskinen@gmail.com
